COACHING

Mainos
TEKSTI JA KUVA TERHI LAVONEN | 29.8.2018 | KOLLEGA.FI
Kolmen­kymmenen sekunnin kohtaaminen

Muutama syksy sitten minulla oli probleema. Tuona alituiseen sadetta vihmovana synkkänä syksynä byrokratia, jonotusmusiikki ja saman asian uudestaan ja uudestaan selittäminen tulivat kovin tutuiksi jutuiksi.

Terhi Lavonen on valmentaja, työnohjaaja ja työyhteisösovittelija, joka tykkää haastaa ja innostaa ihmisiä.

Ehkä probleema oli alun perin ollut aika pieni, mutta matkan varrella se kasvoi isoksi möröksi. Minua oli asiani kanssa ohjattu useita kertoja henkilöltä toiselle ja olin tullut näpytelleeksi puhelinnumeron jos toisenkin. Aikaa oli mennyt matkustamiseen, tapaamisten järjestelemisiin, palavereihin, sähköposteihin, selvityksiin, kopioihin, skannauksiin. Mutta ei. Asia ei edennyt suuntaan jos mihinkään. Kuluttavinta oli kuitenkin se, että minä koin huutelevani yksinäni tuuleen.

Aloin olla jo aika kiukkuisen epätoivoinen ja kypsä heittämään koko asian sikseen. Luopumaan koko taistelusta. Tartuin luuriin kuitenkin vielä kerran. Ja silloin se ihme tapahtui.

Ihminen puhelimessa

Näpyttelin kotisohvan pohjalla varmaan sadatta uutta puhelinnumeroa. Tällä kertaa puhelimesta ei alkanutkaan kuulua jonotusmusiikkia vaan siihen vastasi aivan oikea, elävä ihminen. Kahvi tirsui ulos nenästäni silkasta hätkähdyksestä. Hyvin väsyneestä ja taisteluvalmiutta narisevasta äänestäni huolimatta, luurin toisessa päässä oleva ihminen oli vieläpä ihan ”zen”.

Tämä ihminen isolla i-kirjaimella kuunteli rauhassa asiani ja esitti sen jälkeen pari tarkentavaa kysymystä, joihin oli helppo vastata lyhyesti. Kysymyksistä päättelin, että hän oli heti hoksannut ongelmani. Tämä luurin toisessa päässä oleva ihminen ei luvannut minulle ruusutarhaa tai kymmentä hyvää ja kaunista, mutta hän tarttui heti asiaani. Hartiani laskivat puoli metriä. Uskalsin jopa tuulettaa sisäisesti. Aivan pikkuisen.

Kun puhelu oli päättynyt, oloni oli hämmentynyt. Aivan kuin tuulimyllyjä vastaan taistelu olisi ainakin hetkellisesti laantunut. Kuin myrsky olisi tauonnut, puut lakanneet suhisemasta ja vapauttava tyhjyys täyttänyt ilmatilan. Aivan kuin aika olisi kadonnut jonnekin. Vielä enemmän hämmennyin, kun vilkaisin kännykkäni puheluaikalaskuria. Puhelu oli kestänyt noin kolmekymmentä sekuntia.

Mitä oikein tapahtui?

En tiedä mitä ihmettä tapahtui. Ehkä olin tässä omassa keississäni lukemattomien asiaan liittyvien vaiheiden ja kohtaamisten aikana oppinut jo kiteyttämään sanomani ja keskittymään olennaiseen. Ehkä puhelimen toisessa päässä sattui olemaan juuri tämän tietyn asian asiantuntija tai ehkäpä epätoivoinen ääneni oli vain niin sydäntäriipaiseva. Tai ehkä puhelimen toisessa päässä olevalla ihmisellä oli vain hiljainen hetki työmaalla. Tai jospa aika oli vain vihdoin kypsä pienelle nytkähdykselle.

Ei asiani toki tuossa lyhyessä puhelussa vieläkään ratkennut, vaan se vaati vielä monta muutakin puhelua, kohtaamista ja yhteydenottoa. Mutta ensimmäistä kertaa kuitenkin hommat liikahtivat hitusen eteenpäin ja vyyhti alkoi vähän kerrassaan selvitä. Myös tunne omasta kyvykkyydestäni hoitaa asioitani alkoi palautua käsi kädessä yleisen ihmiseen uskomisen kanssa. Ja vaikka tarinan loppu ei ollutkaan sitten aivan sellainen kuin olisin toivonut, tarina saatiin kuitenkin päätökseen ja pois päiväjärjestyksestä painajaisia aiheuttamasta ja yöunia viemästä.

Puuttuva pelastusrengas

Jokainen meistä kokee toisinaan työssään ja muussa elämässään, ettei ole tarpeeksi aikaa hoitaa kaikkia asioita. Kun on kiireinen, ei kerkeä huomioida toista ihmistä ja hänen asiaansa niin hyvin kuin omasta mielestä pitäisi ja mihin oikeasti kokisi pystyvänsä. Mutta entäpä jos läheisillemme, kollegoillemme, asiakkaillemme, vastaantulijoille, kylänmiehille ja -naisille riittäisi vähempikin kuin asioiden tuntikausia vatvominen? Kuten esimerkiksi se hyvin ja arvostavasti käytetty kolmenkymmenen sekunnin kohtaaminen?

Siinä ajassa ei kieltämättä kyllä maailmaa saada valmiiksi eikä kaikkea pelastettua. Mutta toisinaan tuo lyhytkin hetki saattaa olla pitkässä prosessiketjussa juuri se puuttuva pelastusrengas, jolla yksi ihminen jonakin alituiseen sadetta vihmovana synkkänä syksynä saatetaan pelastaa.

Terhi Lavonen on työnohjaaja (STOry), kouluttaja, työyhteisö-intouttaja ja valmentaja. Lisätietoja Lavosesta löydät osoitteesta www.aikatra.com. Lue myös Lavosen edellinen kolumni Muutoksessa tiedottaminen punnitaan.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.

Oliko artikkeli kiinnostava?

Mainos
Mainos
Mainosta tekstillä tässä mainospaikassa!

Tämä mainospaikka tavoittaa lähes kaikki artikkelien ja kolumnien lukijat tehokkaasti.
Käytä tätä mainospaikkaa, kun haluat erottua joukosta, saavuttaa uutta yleisöä ja saada asiasi helposti perille. Kokeile nyt ja kysy tarjoustamme!

Lisätietoja mainoksesta löydät: https://kollega.fi/mediatiedot/

(Tämä mainospaikka on varattu työelämään ja työhyvinvointiin liittyville tuotteille ja palveluille. Mikäli mainospaikka kiinnostaa sinua, ota yhteyttä. Lue lisää.)

Kommentoi, keskustele tai anna palautetta ylläolevasta artikkelista!

Kommentoi, keskustele tai anna palautetta ylläolevasta artikkelista!

(Pakollinen, mutta vain etunimi julkaistaan.)

(Pakollinen. Ei julkaista.)