Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Älä sorru elon tiellä, kestä taistelu ja työ, todetaan vanhassa kirjontatyössä, joka on sodanjälkeisessä Suomessa koristanut torpan jos toisenkin seinää. Elämä ei ymmärrettävistä syistä johtuen ollut tuolloin kovin helppoa, mutta onneksi ajat ovat muuttuneet. Vai ovatko?

Seuratessa tämän päivän keskustelua suomalaisesta työelämästä voi huomata, ettei usein olla kovinkaan kaukana tuosta ristipistoilla kirjaillusta “Pihtiputaan Paulo Coelhon” viestistä. Siinäkin työ rinnastuu taisteluun, eikä mielikuvitusta joudu paljoakaan käyttämään sen eteen, että työstä syntyy vaikutelma loppumattomana kärsimysnäytelmänä. Se on jotakin, josta puhutaan jaksamisena ja kestämisenä. Se on väsyttävää, uuvuttavaa ja näännyttävää. Se on kilpajuoksua ajan kanssa, kiirettä ja kiireen sietämistä. Jopa siinä määrin, että voimme kysyä, onko muunlainen puhe työelämästä sallittua tässä ajassa?

Miten sinun työyhteisössäsi reagoitaisiin, jos kertoisit kokevasi työsi antoisana ja työmääräsi sopivana? Jos toteaisit, että omalla kohdallasi koet kiireen useimmiten riippuvan enemmänkin omasta suhteestasi aikaan ja tekemättömiin töihin kuin mahdottomaan työmäärään. Voisiko sinun työyhteisössäsi sanoa tällaista ääneen? Vai onko kärsimyksestä ja kiireestä luotu työyhteisöllesi yhteinen kieli ja sosiaalinen liima? Jotakin, jolla sanoitetaan työelämän arki, vuorovaikutus ja erilaiset ilmiöt?

En missään nimessä tarkoita, etteikö suomalaisesta työelämästä löytyisi kiirettä. Sitä löytyy, toisinaan jopa uupumukseen asti. Ei kuitenkaan kaikkialta, koko ajan tai niin, etteikö asiaan olisi koskaan itse missään määrin mahdollista vaikuttaa. Juuri siksi olisikin tärkeää, ettemme yleistäisi kaikkia työelämässä kohtaamiamme haasteita pelkäksi kiireeksi tai hahmotonta kärsimystä kuvaaviksi käsitteiksi.

Työssäni olen kuullut työntekijöiden sanoittavan kiireeksi sitä, että työstä on kadotettu sen merkityksellisyys. Kiire on kuitenkin vähentynyt, kun työn merkitys on löydetty uudelleen. Olen nähnyt työyhteisöä uuvuttavan kiireen helpottavan, kun työpäivä on organisoitu uudelleen. Ongelmana ei ollutkaan kiire, vaan työpäivän struktuuri. Olen törmännyt siihenkin, että työyhteisössä puhutaan mieluummin kiireestä kuin siitä, miten työyhteisön jäsenet käyttävät valtaa toisiinsa ja sitä kautta ylläpitävät työyhteisössä tiettyjä ei-toivottuja olosuhteita. Toistuvasti näen myös sitä, miten työntekijöiden suhtautuminen kiireeseen muuttuu positiivisemmaksi, kun työtehtäviin saadaan lisää mielekkyyttä.

Kiire ei siis ole koskaan yksiselitteinen ja sama, yksilöstä ja työyhteisöstä riippumaton absoluutti. Puheissamme kiire kuitenkin näyttäytyy helposti juuri tällaisena. Harmillista kyllä, mitä epämääräisemmällä ja tulkinnanvaraisemmalla tasolla lähestymme työssämme näyttäytyviä ongelmia, sitä vaikeampaa meidän on niihin vaikuttaa. Ja vastaavasti taas mitä konkreettisemmalla tasolla  lähestymme ongelmia, sitä helpommin voimme löytää niihin ratkaisuja.

Työstä tulee erityisen uuvuttavaa silloin, kun koemme, ettei meillä ole mahdollisuuksia vaikuttaa siinä näyttäytyviin ongelmiin. Sillä, miten sanoitamme keskustelua työstämme, on merkitystä tässä yhtälössä. Vaalimmeko käsitteistöä, joka ohjaa meidät automaattisesti voimattoman sivustakatsojan rooliin, vai etsimmekö täsmällisempiä ilmaisuja, polkuja, jotka ohjaavat meidät lähemmäs ratkaisuja? Kerrommeko työelämästä tarinaa kärsimysnäytelmänä löytääksemme keinoja muuttaa sitä paremmaksi? Vai siksi, että se on yhteinen kielemme ja totuttu tapa? Että kärsimyksen kautta lunastamme itsellemme työelämässä kirkkaamman kruunun?

Juuri nyt ei ole yhtään hassumpi hetki miettiä, mitä sanoja sinä kirjailisit työtä kuvaavaan seinätauluusi.

Anna Pylkkänen on työyhteisövalmentaja, vanhustyön uudistaja ja väestön ikääntymistä ennakoivan Proud Age -liikkeen perustaja. Lisätietoja Pylkkäsestä löydät osoitteesta www.inspironet.fi ja www.proudage.fi.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.