Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Olemme saaneet lukea viime viikkoina jotain hyvin harvinaista suomalaisista viestimistä: suomalainen mies on rohkaistunut arvostelemaan julkisesti suomalaista naista. Olemme lukeneet, että osa suomalaisista miehistä tuntee, että suomalainen nainen vähättelee miestä ja on kylmä tätä kohtaan. Että naiset nauravat miehille ja pitävät heitä pilkkanaan, vähän niin kuin nahjuksina.

Onko tosiaan näin? Miksi suomalaiset miehet ajattelisivat näin meistä naisista ja miksi tällaista keskustelua käydään maassamme vuonna 2016? Miksi sitä ei ole käyty aikaisemmin? Vai olemmeko me naiset muuttuneet tällaisiksi vasta äskettäin? Niin voisi ajatella, koska miehet ovat vaienneet aikaisemmin siitä, miten he näkevät suomalaisen naisen negatiiviset puolet. Vai ovatko miehet olleet vain ylikohteliaita tai pelänneet, että heitä haukutaan esimerkiksi sovinisteiksi? Mistä tässä on oikein kyse?

Minusta asia on hyvin tärkeä, monessa mielessä. Ei pelkästään parisuhdeasiana ja perheiden tunne-elämän näkökulmasta, vaan myös yleisemmin yhteiskunnassa. Herää kysymys, onko tällä näkemyksellä jotain tekemistä naisten palkkaamisen ja työllistymisen näkökulmasta. Vaikuttavatko tällaiset ajatukset siihen, miten naisten uraa edistetään työelämässä ja miten heihin suhtaudutaan rekrytointitilanteissa? Olisiko tässä osaselitys siihen, että lasikatto on niin kova? Ovatko naiset itse aiheuttaneet sen, miten heihin suhtaudutaan?

Nuorten naimisissa olevien tai parisuhteessa asuvien naisten haaste saada vakituisia töitä johtuu siitä, että he ovat hedelmällisessä iässä ja saattavat hyvin nopeasti päätyä äitiyslomalle ja hoitovapaalle. He ovat riskitekijä työnantajalle ja siksi niin monet heistä ovatkin jatkuvasti määräaikaisissa työsuhteissa, vuokratyöfirman palveluksessa tai freelancereina.

Keski-ikäisillä sekä 50 vuotta täyttäneillä naisilla on sitten hyvin erikoinen tilanne. Heillä ei ole enää äitiyslomariskiä, mutta joku kummallinen tekijä vaikuttaa siihen, että heillä on urallaan etenemis- ja työllistymisvaikeuksia. Olen kovasti pohtinut, mistä tämä voisi johtua. Olisiko mahdollista, että keski-ikäinen ja tätä vanhempi suomalainen nainen mielletään aina niin sanotuksi kasvattajanaiseksi riippumatta siitä, mitä hän tekee?

Mikä sitten on kasvattajanainen? Minulle kasvattajanainen on nainen, joka katsoo asiakseen kasvattaa ympärillään olevia ihmisiä koko ajan. Hän on sellainen lapsuuden koulumaailmasta mielensyövereihin jäänyt kaikessa oikeassa oleva ja viimeiseen sanaan oikeutettu opettaja.

Kasvattajanainen on ahdistava työpaikalla. Hän ei itse välttämättä huomaa lainkaan, miten hänen tarkkaavaisuutensa ja tutkansa löytää koko ajan jotain huomautettavaa ja korjattavaa. Kasvattajanainen kyllä pyrkii olemaan varovainen kasvatustyössään, joten hän toimii selän takana ja epäsuorasti. Usein hän saa myös niin sanottuja kasvatuskohtauksia – etenkin silloin, kun paikalla on alaisia.

Nuoremmat miehet ja naiset ahdistuvat kovasti näistä kasvattajanaisista. Mutta niin tekevät vanhemmatkin, koska me kaikki olemme lapsena kohdanneet näitä ihmisiä ja heidän aiheuttamansa ahdistus on jäänyt syvälle tiedostamattomaan mielemme – tunne, että emme riitä, emme osaa, emmekä ole sellaisia kuin pitäisi.

Provokatiivisesti voisi kysyä, miksi kukaan palkkaisi tällaisen kasvattajanaisen tekemään oman arkipäivänsä ahdistavaksi, jos voisi valita tehtävään esimerkiksi nuoremman miehen, joka on mahdollisimman kaukana tällaisesta henkilöstä?

Kysymys meille aikuisille naisille: huomaammeko, minkälaisia kasvattajanaisia olemme töissä ja kotona, ja miten suhtaudumme aikuisiin ihmisiin? Ammummeko välillä vähän yli..?

Annu Palmu toimii johtajuuskouluttajana ja johdon työnohjaajana. Lue myös Palmusta aiemmin julkaistu juttu Eettisyys johtotähtenä. Lisätietoja Palmusta löydät osoitteesta www.hekateconsulting.fi. Palmu on kirjoittanut kirjat Rakasta itseäsi, Basam Books 2014 ja Nokia-vuodet, Atena Kustannus 2009.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.