Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Kun viisikymppinen lähtee koulunpenkille uudelleen, on edessä jännittävä matka. Eikä ainoastaan itseä jännitä, myös ympäristö katselee miettien, onko se nyt oikeasti tosissaan. Lisäksi ahdistaa, mitä jos en pystykään enää omaksumaan uusia asioita, mitä jos reputan tentit, mitä sitten jos unohdan kaiken mitä luen.

Hah – pelko pois! Nykyisin ei koulussa tarvitse mitään omaksuakaan, reputtaminen on vaikeaa, kun tenttejä ei ole eikä kukaan edes oleta sinun muistavan juuri mitään. Tämä ei ole koko totuus, vaan ensivaikutelma työn ohessa suoritettavasta, monimuotoisesta opiskelusta ammattikorkeakoulussa vuonna 2016.

Koulut ovat sekaisin näemmä kaikilla asteilla, on tullut uutta opintosuunnitelmaa ja kaikkia näitä leikkauksia. Kukaan ei tunnu tietävän, mistä on kyse ja minne mennään, mutta kaikki yrittävät kyllä kovasti. Ensimmäisten kouluiltojen tunnit kuluivat siihen, että meille kerrottiin, mihin kaikkiin sovelluksiin meidän pitää kirjautua, luoda käyttäjätunnuksia ja salasanoja. Ja tämä on vasta alkua. Alan ymmärtää, mitä tarkoittaa virtuaalinen opiskelu tänä päivänä. Se ei tarkoita mitään.

Pahimmillaan virtuaaliopiskelu on vanhakantaista opiskelua, joka on viety luokkahuoneesta Moodle-nimiselle oppimisalustalle ja kaikki luentomateriaali löytyy sieltä. Sen lisäksi suoritetaan tehtäviä, joiden ainoa virtuaaliominaisuus on siinä, että ohjelma tarkistaa itse oikeat vastaukset – opettajan ei tarvitse siihen vaivautua. Luokassa käytävä keskustelu on korvattu virtuaalisella keskustelualueella, jossa voidaan pohtia annettuja aiheita. Hohhoijaa, odotin kyllä jotain vähän jännittävämpää.

Suurin osa pakollisesta osallistumisesta käytetään siihen, että Opojen kanssa seurustellaan ja mietitään, miten opintoja voidaan korvata aiemman osaamisen perusteella. Perustelu on järkevä – kenenkään ei tarvitse hukata aikaa siihen, mitä jo ennestään osaa. Lopputulos on kuitenkin se, ettei opetusryhmiä saada perustettua, kun suurin osa porukasta saa opintojaan korvattua ja niille, jotka haluaisivat oppia uutta, jää pelkkä luu käteen. Joo, kyllä minä tiedän, miten Office-ohjelmia käytetään. Mutta se, mitä haluaisin oppia on, voisinko käyttää niitä jotenkin aiempaa fiksummin. Se pitää selvittää itse.

Ylipäätään asiat pitää selvittää itse. Tilanne, jossa opittavat asiat sidotaan johonkin viitekehykseen ja kuvataan kokonaisuutta, on mennyttä aikaa. Opettaja ei todellakaan opeta mitään. Oikeastaan opettajaa voisi kuvata sanalla portinvartija. Opettaja katsoo, että kaikki ovat suorittaneet tehtävänsä ja arvioi sitten, voiko suorituksen hyväksyä. Jos haluat oppia jotain, se sinun täytyy löytää itse. Niinpä minä nyt yritän etsiä materiaalia, josta saisin enemmän irti, kuin niistä irrallisia lauseita sisältävistä opetusmonisteista, jotka on pdf-muodossa ladattu Moodleen. Aviomies on jo ehtinyt hermostua, kun kyselen häneltä niin paljon.

Tässä joutuu kyllä tosissaan miettimään omaa ikäänsä ja sukupolvikokemusta. Olenko ainoa, joka ei ole heti juonessa mukana? Olen nyt kirjautunut viiteen sovellukseen, istunut koulussa kahtena päivänä viikossa, opiskellut uusia asioita erilaisista nettilinkeistä ja miettinyt, onko Moodle-tentin kysymykseen koira haudattuna. Tiedän, miten opintojen kanssa tulisi edetä, tiedän, että tänä keväänä en tästä koulusta juuri enempää saa irti. Tämä ei ole kokopäiväistä opiskelua, vaan jotain kansalaisopiston ja itseopiskelun väliltä – en oikein vielä tiedä mitä, mutta hyvä harrastus kuitenkin. Ja kun asiat ottaa huumorilla, niin aina saa jotain irti. Kuulemma 60 prosenttia monimuoto-opiskelut aloittaneista keskeyttää opinnot. En todellakaan ihmettele sitä, mutta ihmettelen, miksei sille tehdä mitään.

Eeva Heinonen toimii järjestelmäasiantuntijana ja on työskennellyt pitkään palvelualalla, minkä lisäksi hän toimii ammattijärjestäjänä ja luennoi aiheesta kansalaisopistoissa. Lue Heinosesta kertova juttu Monitoiminainen vauhdissa.

Jos tykkäsit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.