Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Lähestulkoon jokainen meistä on jossain elämänsä vaiheessa keräillyt jotain: kruunukorkkeja, tulitikkurasioita, mainoskyniä, kylpyankkoja, hotellien minituotteita, tai – varojen salliessa – jukeboxeja, eksoottisia matkakohteita tai urheiluautoja. Lapsista valtaosa harrastaa jonkinlaista keräilyä, ja vanhemmat usein tukevat tätä. Se nostaa statusta ja vie lapsen ainakin vähäksi aikaa pois tietokoneen tai television äärestä.

Amerikkalainen tv-sarja Himohamstraajat on tuonut suomalaisten tietoisuuteen psyykkisen häiriötilan, josta ammattikirjallisuudessa käytetään englanninkielistä termiä hoarding. Tällä tarkoitetaan pakonomaisesta keräilyä. Tavallisen ja pakonomaisen keräilyn erottaa siitä, että viimemainitusta kärsivä ei halua vaihtaa tai myydä kokoelmaansa, sillä tunneside tavaroihin on äärimmäisen voimakas. Henkilö saattaa kokea tavarat ystävinään, jotka pettäisi, jos ne heittäisi pois, tai hän kokee niiden kuuluvan saumattomasti hänen identiteettiinsä. Hänellä on usein erittäin yksityiskohtaisia ajatuksia tai muistikuvia tavaroistaan tai suunnitelmia niiden varalle. Hän saattaa myös voimakkaasti uskoa tavaroiden tuovan hänelle lohtua tai turvaa.

Toinen merkki ongelmallisesta keräilystä on se, että tavaraa tai materiaalia kertyy niin paljon, että asunnon funktionaalisuus kärsii pahasti. Tuolit, pöydät ja pahimmillaan pesutilat ja sänkykin täyttyvät ääriään myöten, eikä niitä enää voi käyttää alkuperäiseen tarkoitukseensa.

Yhdysvalloissa ilmiö on tunnettu jo pitkään ja Hollannissakin se on saanut huomiota jo kymmenisen vuotta. Sosiaali- ja mielenterveystyön puitteissa näissä maissa on alettu kehittää hoitomenetelmiä, mutta samalla on jouduttu toteamaan, että häiriöstä kärsiviä on vaikea saada terapiaan. Puolet pakonomaisesti keräilevistä ei tiedosta asian vakavuutta eikä motivoidu hoitoihin.

Häiriön syitä ei ole yksiselitteisesti kyetty osoittamaan. Osan taustasta löytyy traumatisoitumista, pienellä osalla aivojen etulohkon vahingoittumista, osalla äiti tai isä on pakonomainen keräilijä, mutta osan taustasta ei tunnu löytyvän mitään erityistä syytä.

Toisin kuin leimaavien ja sensaatiohakuisten tv-ohjelmien tai yksipuolisten artikkeleiden perusteella uskoisi, valtaosa pakonomaisesti keräilevistä ei ole aggressiivisia, narsisteja tai vainoharhaisia. Heidän keräilykäytöstään sanelee ja ohjaa sisäinen pakko tehdä niin. Valtaosalla heistä on ammatti, työpaikka ja sosiaalinen elämä, joka tosin tapahtuu kodin ulkopuolella, koska kotiin ei voi kutsua ketään. Niin pakkomielteinen kuin heidän keräilytaipumuksensa onkin, he ovat siitä huolimatta usein älykkäitä, herkkiä ja luovia ihmisiä.

Suuri osa pakonomaisesti keräilevistä kärsii masennuksesta ja yksinäisyydestä, joka pahenee, koska ympäristö ei tiedä, miten tilanteeseen pitäisi suhtautua. Kerrostalossa tällaista asukasta aletaan usein vainota ja kiusata, mikä vain pahentaa tilannetta. Mitä uhkaavammin ympäristö suhtautuu tavaramäärään, sitä kiihkeämmin henkilö siihen takertuu. Pakkokeräilijän elämänlaatu on tällaisesta tilanteesta aiheutuvan stressin takia usein erittäin huono. Häätö tai asunnon pakkotyhjennys ei ”paranna” asukasta, vaan keräily jatkuu uudessa osoitteessa.

Tieto, tuki ja hoitoonohjaus on kipeästi tarpeen, sillä pakkokeräilystä kärsiviä arvioidaan länsimaissa olevan neljä prosenttia väestöstä – Suomessa se siis tarkoittaisi peräti 220 000 henkilöä. Asiallisen tiedon puuttumisen takia sukulaisten ja naapureiden suhde keräilijään kärjistyy usein äärimmilleen. Hyvää tarkoittavat sukulaiset yrittävät aluksi auttaa, mutta tietämättään he vain pahentavat tilannetta. Esimerkiksi hävittäessään asianomaisen selän takana tälle kuuluvia ”hyödyttömiä” esineitä tai materiaaleja, henkilö menettää kaiken luottamuksen ulkopuoliseen apuun ja eristäytyy lopullisesti.

Kohdatessasi ongelmallisen keräilijän on seuraavista ohjeista apua:

• Vaikka keräily aiheuttaa paljon haittaa, on kyseessä silti ihminen, joka on paljon muutakin kuin tavaravarastonsa.
• Välitä hänestä ja yritä säilyttää yhteys häneen – sovi tarvittaessa tapaamiset neutraalille maaperälle.
• Jos saat vierailla asianomaisen luona, älä koske hänen tavaroihinsa tai siirrä niitä ilman lupaa, sillä henkilöllä saattaa olla kokoelmilleen tarkka hierarkinen säilytyssysteemi.
• Älä kauhistele, saarnaa tai uhkaile, vaan käytä neutraalia kieltä ja kysy miten voit auttaa.
• Pidä huolta itsestäsi. Jos olet lähiomainen, tarvitset ehkä tukea tilanteen aiheuttaman surun tai ahdistuksen työstämiseen.

Lisätietoa aiheesta löydät piakkoin julkaistavasta amerikkalaisesta käännöskirjasta Keräilypakko – Aarteiden vankina, Prometheus Kustannus Oy.

Myös Suomen ammattijärjestäjät ry tarjoaa tulevaisuudessa aiheeseen liittyvää tietoa.

Lisätietoja Anne te Velde-Luomasta löydät osoitteesta www.anneluoma.nl.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.