Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Ammatinvalintakysymys tietysti, mutta välillä on pakko pohtia – mitä tästä työstä jää jälkeeni. Jääkö mitään? Naisten työstä jää usein jäljelle vain muisto.

Kautta aikojen miehet ovat tehneet näkyviä töitä, rakentaneet taloja, siltoja ja maantietä, taistelleet pelloilla ja sotatantereilla, saaneet aikaan viljasadon tai kasan vihollisen ruumiita, mitä työtä nyt milloinkin on ollut tarjolla. He ovat voineet jälkikäteen paukuttaa henkseleitään ja todeta, että tämän minä rakensin, tämän laiturin, tämän talon, tämän kaupungin tieverkoston ja sähkölinjat.

Naisten töistä ei ammoisina aikoina jäänyt mitään jälkeen, ei ainakaan pitkäksi aikaa. Se on yksi huiskaus ja pesty astia on jälleen liattu, valmistettu ruoka on syöty pois tai parsittu sukka on kulunut alkutekijöihinsä. Harva nainen on voinut johdattaa jälkipolvia tai naapureita ihmettelemään aikaansaannoksiaan, kuten tämän leivän leivoin, nämä lehmät lypsin (ja lypsän jälleen kahden tunnin kuluttua). Arvostus ja palkka on jaettu sen mukaan, mitä pysyvää työstä on tullut. Luonnollisesti kertaalleen rakennettu talo on arvokkaampi kuin 730 kertaa vuoden aikana lypsetty lehmä tai 3285 kertaa valmistettu ateria. Toki naisenkin työn jälki on näkynyt toisissa töissä pidempään: kudottu sukka, matto tai ommeltu vaate on ollut näkyvä todiste tekijänsä ahkeruudesta ja taidoista. Harvoin se on kuitenkin jäänyt sukupolvelta toiselle perinnöksi, kuten maat ja mannut.

Mutta nytpä likimain kaikki työ on jo siirtynyt bittiavaruuteen katoavaksi mössöksi tai muuten vain muistoksi tajunnanvirtaan. Ei ole väliä, kuinka paljon siihen olet sydämestäsi panostanut tai kuinka uutterasti aivojasi vaivannut. Kun työn tulos on vanhentunut, se on auttamattomasti mennyttä. Olipa se oivallus palaverissa, Excel-taulukko, puhe tai muu pulina. Kaikki on hetken uutta ja sitten jo niin vanhaa, vanhentunutta, väsynyttä.

Kuljemme kohti demokraattisempia aikoja, kun kaikki työ täytyy aloittaa aina uudelleen, olipa kyse sairaanhoidosta, myyntityöstä, markkinoinnista, uudesta käyttöliittymästä tai mistä tahansa työstä, jota tänä päivänä vielä teemme. Me teemme sen ja sitten se on mennyt. On tehtävä se uudelleen, toistettava tuhansia kertoja, vuodesta toiseen ja lopussa ei jää jäljelle mitään. Vain ne tuhannet taulukot, joita kerran kiireellä tarvittiin, ne joiden varassa tehtiin päätökset – hyvät tai huonot! Taulukoilla emme tee enää mitään, niiden tekijää emme muista, kukaan ei tiedä, mikä määrä intoa piili noiden numeroiden takana.

Ehkä siis ei kannata enää laittaa sydäntään mihinkään, sillä se, minkä eteen tänään näemme vaivaa, on kolmen vuoden kuluttua kulunut vitsi, vanha juttu – ja sinä virallinen kehityksen jarru ikääntyvine arvoinesi. Näemme kohta miten kiihtyvällä vauhdilla ammattinimikkeet, työtehtävät ja kokonaiset toimialat katoavat ja tilalle tulevat itsestään täyttyvät jääkaapit, ovelle saapuvat ruokatilaukset, sinulle ravitsemuksellisiin tarpeisiisi räätälöidyt ruoka-annokset, joiden kulkua ruoansulatuksen vaiheesta toiseen voimme seurata sillä seuraavalla huomiomme kiinnittävällä laitteelle, jota kuljetamme mukanamme paikasta toiseen. Tai kenties se on jo opittu upottamaan meihin heti synnytyslaitoksella, pienenä siruna sinne tänne, niin ettemme enää tee eroa fyysisen ihmisyytemme, elämässä avustavan tietokoneen ja ihmisenä olemisemme kanssa. Pelottavaa on se, mitä meistä jää, kun emme osaa enää erottaa, mikä osa oli meidän omaa aikaansaannostamme, mikä osa koneen ajattelua.

Eeva Heinonen on professional organizer eli ammattijärjestäjä, ja hän toimii Suomen ammattijärjestäjien yhdistyksessä, www.ammattijarjestajat.fi. Heinonen kouluttaa kansalaisopistoissa aiheesta, mutta työskentelee asiantuntijatehtävissä palvelualalla. Lue Heinosesta kertova juttu Monitoiminainen vauhdissa.

Jos tykkäsit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.