Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Anne Koivisto on lääketieteen tohtori ja neurologian dosentti, joka työskentelee muistisairauksien, liikennelääketieteen sekä lääketieteen koulutuksen parissa. Pitkän ja monipuolisen uran tehnyt Koivisto on aina ollut kiinnostunut uuden oppimisesta ja nauttii saadessaan kehittää asioita laaja-alaisesti.

Anne Koivisto on monessa mukana. Hän työskentelee Helsingin yliopistossa neurotieteiden osastolla muistisairauksien professorina ja HUSin geriatrian yksikössä osastonylilääkärinä minkä lisäksi hän toimii osan ajasta Kuopion yliopistollisen sairaalan Ajopolin ylilääkärin tehtävissä. Koivisto on tehnyt pitkän uran ja tarttunut aina kiinnostuneena uusiin mahdollisuuksiin, ja innostus uuden oppimiseen on vienyt häntä eteenpäin.

– Lääkärinopinnot alkoivat kiinnostaa minua jo lukioaikana, sillä koin luonnontieteet omaksi alakseni. Ensisijaisesti harkitsin biokemiaa, mutta lopulta kiinnostus ihmistä kohtaan vei voiton. Huomasin, että lääketiede yhdisti kaikkia niitä asioita, joista olin kiinnostunut, Anne Koivisto kertoo.

Koivisto kirjoitti ylioppilaaksi Lieksan lukiosta vuonna 1985. Sen jälkeen hän haki lääketieteelliseen sekä pariin muuhun paikkaan luonnontieteitä lukemaan, ja pääsi Kuopion lääketieteelliseen. Ala vei heti mennessään ja jo perusopintojensa loppuvaiheessa Koivisto työskenteli aktiivisesti niin sairaaloissa kuin terveyskeskuksissa, sillä hän halusi tutustua eri lääketieteen aloihin.

– Työskentelin muun muassa psykiatrian sairaalassa Moisiossa ja terveyskeskuksissa Keski- ja Itä-Suomessa. Lääketieteen lisensiaatiksi valmistuin vuonna 1992. Siinä vaiheessa lähdimme Lappiin yhdessä mieheni kanssa, johon olin tutustunut opiskelijaelämän riennoissa. Sallassa tein terveyskeskuslääkärin töitä, ja sieltä palasimme Keski-Suomeen.

Erikoisalaksi neurologia

Koivisto työskenteli terveyskeskuksessa aikeenaan keskittyä perusterveydenhuoltoon, mutta sitten vuonna 1993 iski lama, eikä sijaisia enää otettu terveyskeskuksiin säästöpaineiden vuoksi.

– Silloin minulle avautui mahdollisuus päästä töihin Keski-Suomen keskussairaalan neurologian klinikalle. Aloitin kesäsijaisena, mutta sen jälkeen minulle tarjottiin pidempää työsuhdetta, ja neurologia alkoi kiinnostaa minua yhä enemmän.

Sairaalassa Koivisto aloitti neurologiaan erikoistumisen ja sieltä hän siirtyi Kuopion yliopistolliseen sairaalaan, jossa valmistui neurologian erikoislääkäriksi vuonna 1998. Edellisenä vuonna Koivisto oli aloittanut tutkimusuransa, joka keskittyi Alzheimerin tautiin sekä muihin muistisairauksiin.

– Työskentelin useamman vuoden Kuopiossa tutkijalääkärinä, ja olen ollut tutkijana kaikissa niissä tutkimuksissa, joissa nykyisin käytössä olevia Alzheimer-lääkkeitä kehitettiin.

Työskennellessään tutkijalääkärinä Itä-Suomen yliopistossa Koivisto aloitti tohtorin väitöskirjan kirjoittamisen ja teki samalla päivystyksiä Kuopion yliopistollisessa sairaalassa.

– Väitöskirjan teko pitkittyi, sillä olin välillä kaksi kertaa äitiyslomalla ja mieskin teki samaan aikaan väitöskirjaa. Vuonna 2006 väittelin lääketieteen tohtoriksi neurologian alalta Alzheimerin taudin genetiikasta, Koivisto kertoo.

Pian väitöstilaisuuden jälkeen koko Koiviston perhe lähti vuodeksi Australiaan miehen työn vuoksi. Koivisto jäi kotiin hoitamaan lapsia, mutta ei jäänyt toimettomaksi sielläkään.

– Mieheni sanoi, että minusta tuli Sydneyn kiireisin kotiäiti. Se oli hienoa aikaa sekä elämänkokemuksen että mielen kehittymisen kannalta. Australiassa sain keskittyä lapsiin ja oli hienoa saattaa poika joka aamu kouluun ja käydä tyttären kanssa erilaisissa harrasteryhmissä kuten äiti-lapsi-jumpassa, Koivisto muistelee.

Vuonna 2007 perhe palasi Suomeen ja Koivisto aloitti työskentelyn kliinisen opettajan toimessa Kuopion yliopistossa ja siihen liittyvässä sivuvirassa erikoislääkärinä Kuopion yliopistollisessa sairaalassa.

– Sitten sain professuurin Itä-Suomen yliopistossa, johon liittyi ylilääkärin virka Kuopion yliopistollisessa sairaalassa. Tämän viran olen juuri jättänyt taakseni ja siirtynyt työskentelemään enemmän Helsingissä.

Sukkulointia Kuopion ja Helsingin välillä

Tätä nykyä Koivisto työskentelee Helsingin yliopistossa neurotieteiden muistisairauksien professorina ja HUSin geriatrian osaston ylilääkärinä.

– Lisäksi olen vetänyt Kuopion yliopistollisessa sairaalassa liikennelääketieteeseen keskittyvää Ajopolin kehittämishanketta osa-aikaisena ylilääkärinä. Olen myös toiminut 2010-luvusta asti vahvasti lääketieteen koulutuksen kehittämisen parissa sekä paikallisesti että kansallisissa ryhmissä. Lääketieteen lisäksi olen hankkinut johtamiskoulutusta ja suorittanut eMBA-tutkinnon.

Koivisto on toiminut myös useissa kansallisissa ja kansainvälisissä asiantuntijatehtävissä, tutkijaryhmissä sekä luottamustehtävissä, kuten Kansallinen muistisairauksien käypä hoito -työryhmässä, STM:n ikäohjelman tieteellisessä työryhmässä edellisen hallituksen aikana, yhdessä European Academy of Neurologyn tieteellisistä paneeleista, vierailevana tutkijana Australiassa, Suomen lääketieteenkoulutuksen yhdistyksen hallituksen jäsenenä ja Suomen Lääkäriliiton muistisairauksien hoidon erityspätevyystoimikunnan puheenjohtajana.

– Nykyään työviikkoni jakautuu siten, että aloitan viikon Kuopiossa ja työskentelen loppuviikon Helsingissä. Työhöni kuuluu tutkimusta, opetusta, kehittämistyötä sekä asiantuntijatehtäviä ja HUSin neurologisella poliklinikalla vastaanottotyötä. Lisäksi olen vapaaehtoistyön merkeissä mukana tekemässä oppikirjamateriaaleja ja hoitosuosituksia lääkäriyhdistys Duodecimissa.

Työssään Koivisto pitää parhaana sen monipuolisuutta ja sitä, että saa kehittää ja kehittyä. Vaikka työ välillä hajottaa, se myös pitää virkeänä.

Arjessa Koivisto nauttii työssään monista asioista. Palkitsevaksi hän kokee esimerkiksi tilanteen, jossa potilas tai hänen läheisensä kokevat, että ovat saaneet tukea ja tietävät mistä on kysymys ja mitä pitää tehdä, vaikka kyseessä olisi sairaus, jota ei voi parantaa. Tai kun lääkäriopiskelija, joka on väsynyt ja jota aihe ei kiinnosta, tuleekin opetuksen jälkeen vielä keskustelemaan ja josta huomaa, että oppimista on tapahtunut.

– Hienoja hetkiä ovat myös sellaiset, että olemme tehneet tutkimusta ja löytyy jotain mielenkiintoista, josta koko ryhmä on innoissaan, ja tulokset saadaan julkaistua. Iloa tuovat niin omat kuin toistenkin saavutukset. Merkityksellisintä on kuitenkin se, että saan toimia unelma-ammatissani lääkärinä.

Hyvinvointia perheestä ja ystävistä

Omaa hyvinvointiaan Koivisto vaalii perheen kanssa puuhailemalla. Koivistojen perheeseen kuuluu Annen lisäksi hänen aviomiehensä, aikuinen poika ja tytär sekä borderterrieri Bruno.

Yhdessä perheen kanssa Koivisto lomailee, mökkeilee ja matkustelee. Kuntoaan Koivisto ylläpitää kävelemällä, juoksemalla, pelaamalla tennistä ja käymällä jumppatunneilla sekä talvella myös luistelemalla ja hiihtämällä. Lukeminen on myös Koivistolle tärkeä harrastus.

– Meillä on myös erilaisia ystäväporukoita, joiden kanssa pyrimme tapaamaan säännöllisesti. Harrastamme kulttuuria, retkeilemme, liikumme ja teemme ruokaa yhdessä.

Vaikka työ on antoisaa ja mielenkiintoista, on Koivisto huomannut oman levontarpeensa kasvaneen iän myötä.

– Vapaa-aikaa voisi viettää vähän enemmän. Väillä oman ajan löytyminen on kuitenkin hyvin haasteellista. Toisaalta olen havainnut, että aina kun muistaa ottaa aikaa itselleen, niin jaksaa tehdä työtehtäviäänkin paremmin.

Omaa työtään Koivisto onkin alkanut fokusoida. Hänen työsarkaansa kuuluvat jatkossakin muistisairauksiin liittyvät asiat sekä liikennelääketieteelliseen liittyvän Ajopolin jatkotoiminnan kehittäminen.

– Haaveilen, että julkisen sektorin haastavasta taloudellisesta tilanteesta huolimatta voisimme kehittää muistisairauden diagnostiikkaa ja hoitoa, sillä se hyödyttää meitä kaikkia.

Koivisto pitää rikkautena sitä, että työskentelee kahdessa eri paikassa, Helsingissä ja Itä-Suomessa. Hän kannattaakin monipaikka- ja etätyötä, sillä näkökulma avartuu, kun joutuu tarkastelemaan asioita eri perspektiivistä.

– Emme kehity, jos katsomme asioita vain yhdestä nurkasta. Itsellenikin on ollut virkistävää työskennellä Helsingissä ja nähdä sieltä käsin maailmaa kuin myös Itä-Suomesta.

Lääkärin työ ja akateeminen ura ovat antanut Koivistolle enemmän kuin hän ikinä osasi kuvitella nuorena ylioppilaana. Toisaalta ammatti myös vaatii Koiviston mukaan paljon.

– Lääkärin tai akateemisen työn arki ei ole mitään glooriaa. Se, että kehittyy hyväksi lääkäriksi ja pystyy luomaan uran, jota voi itse arvostaa ja jota muutkin arvostavat, vaatii paljon työtä ja nöyryyttä. Tärkein opetukseni nuorille lääkäriopiskelijoille onkin, että lääkäri ei ole koskaan valmis.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.