Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Yksinäisyys koskettaa nykyään yhä useampaa ihmistä – oli sitten kyse työ- tai yksityiselämästä. Moni perheellinenkin aikuinen tuntee kokevansa yksinäisyyttä. Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Yksi enemmän, toinen vähemmän.

Hyvinvoinnin ei suotta sanota muodostuvan psykofyysissosiaalisesta kokonaisuudesta. Ystävyys tukee hyvinvointia, mutta se ei aina ole ikuista, vaikka ystävyyttä usein sellaisena pidetäänkin. Parhaimmillaan hyvä ystävä on kivuliaan yksinäisyyden taklaaja, aivan kuin puuttuva perheenjäsen, kumppani, sielunsisko tai -veli, mutta ennen kaikkea luotettu. Ystävyyden alkumetreillä luodut ja joskus verivalankin kautta vannotut ikuisuuden tahdit voivat kuitenkin kadota yhteisen taipaleen aikana.

Alussa satumaa

Uuden ystävyyssuhteen alussa moni asia tuntuu mahtavalta ja ainutlaatuiselta juuri tämän ihmisen kanssa koettuna. Uutta ystävää tulee ajateltua usein ja hänen kanssaan haluaa jakaa viestejä ja keskustella puhelimessa tämän tästä.

Arkiset askareet ja päivittäiset työtehtävät sujuvat kevyesti, kun tietää, että on mahdollisuus jakaa ilot ja surut ystävän kanssa. Yhteisesti jaettavaksi muodostuu niin hiljaisuus kuin ajatusten metelitkin, mutta erityisesti ne asiat, joita ei ole vielä koskaan kerrottu kenellekään. Tällöin tuntuu siltä kuin tämän ihmisen olisi tuntenut aina, sillä tuttuuden tunne on niin puhuttelevaa. Harvoin aikuisuuden elämäntilanteet ovat kuitenkaan niin synkronoitavia tai muuttumattomia, että ystävyyden satumaa sellaisenaan kestäisi tuota toivottua ikuisuutta.

Ensimmäinen särö

Kestävyyden ensimmäiset säröt näkyvät usein ensin viestinnässä. Toinen ei enää yhtäkkiä vastaakaan viesteihin kovin nopeasti, jolloin ne nykyajan pikaviestimien maailmassa tuntuvat vanhenevan liiaksi. Eikä hän enää aina vastaa myöskään puhelimeen, ainakaan hankalissa paikoissa, vaikka hänellä aiemmin oli tapana etsiä vaikka kiven alta mahdollisuus vastaamiseen.

Usein kommunikoinnin vähentyessä toinen vetoaa ajanpuutteeseen, mikä saattaa olla pohjimmiltaan tapa kertoa, ettei viestimättömyys johdu vastapuolesta. Liian harvoin tullaan tässä tilanteessa ajatelleeksi sitä, että juuri tämä saattaa tuntua toisesta varsin loukkaavalta. Hän voi kuulla asian siten, että aikaa ei ole ollut juuri hänelle. Vastaamatta jättäneellä on toisin sanoen ollut muuta, paljon tärkeämpää tekemistä. Tästä näkökulmasta ajateltuna aikaan vetoaminen on varsin heiveröinen peruste, mitä sen on muutoinkin. Aikaa kun meille kaikille suodaan yhtäläinen määrä vuorokaudessa.

Hiljainen hiipuminen

Lopulta kyse onkin priorisoinnista, eli siitä mihin aikansa käyttää. Tilannetta ei helpota sekään, että sosiaalinen media ja useat viestimet paljastavat toisen elämästä paljon asioita. Esimerkiksi sen, että tämä henkilö on lukenut tai jättänyt lukematta viestin, johon toinen odottaa vastausta.

Säröilevä ystävyys voi vähitellen alkaa näyttää siltä, että se ei alunalkaenkaan ole ollut tasa-arvoinen. Jos toinen odottaa yhteydenpitoa, ja toinen – kenties tahtomattaan – hallitsee sitä, eivät ystävysten tarpeet kohtaa toisiansa kovin kauan. On ymmärrettävää, että ystävyyssuhde alkaa pikkuhiljaa hiipua, jos toinen tuntee, että kohdatakseen ystävänsä hän tarvitsee ajanvarauksen tai joutuu jättämään soittopyynnön aiemman luontaisen ja tiiviin vuorovaikutuksen sijaan.

Armollisuus itse kohtaan

Ihmissuhteet tulevat eteemme tarkoituksella, sanotaan. Toisaalta sanotaan myös, ettei aikuisena ole enää varaa valita ystäviään, vaan jäljellä olevista on pidettävä tiukasti kiinni. Tärkeintä olisi löytää tasapaino ja ymmärtää, että osa ihmisistä tulee jäädäkseen, osa käydäkseen. Ikuisen ystävyyden tunnistaa siitä, etteivät vuosienkaan tauot yhteydenpidossa katkaise henkistä yhteyttä. Jonkun ihmisen on tuntenut koko elämänsä, ja jonkun toisen voi kokea tunteneensa aina, vaikka hän olisi vasta hetkeä aiemmin tavannut.

Lankapuhelimien aikakautena olimme toisillemme armollisempia, sillä emme osanneet odottaa yhteydenpidossa nykymaailmalle tuttua, lähes välitöntä reagoimista. Tämä olisi tärkeää muistaa, sillä viestinnän nopeus tuntuu ajoittain virheellisesti korreloivan ystävyyden syvyyttä.

Hannaleena Immonen työskentelee vs sosiaalityöntekijänä Helsingin kaupungin lastensuojelun avohuollossa. Hän on kirjoittanut niin sosiaalityöhön kuin työhyvinvointiin liittyviä artikkeleita, blogeja ja kolumneja eri lehtiin. Immonen on suorittanut myös työ- ja organisaatiopsykologian perusopinnot Itä-Suomen avoimessa yliopistossa.

Lue myös Immosen edelliset kolumnit Elämän aidoin mielikuvakansio ei löydy somesta, Kenties riittävän hyvä, Kenties liian herkkä, Anteeksi, mutta tämä on minun kiireeni, Anteeksi, mutta haluaisin sanoa ei ja Lauseet, jotka jokainen työntekijä haluaisi kuulla.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.