Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Sinä kauniina kesäpäivänä en saattanut kuvitellakaan, mikä käänteentekevä kohtaaminen minua odotti. Kävellessäni urbaanin lähiön liepeillä kännykkä tavanomaisesti kädessäni, graffitit muistuttivat minua siitä, ettei kaikkialla ollut haluttu nähdä ainoastaan vehreyttä. Läheisen lammen ympärillä olevat kirsikkapuut olivat onnekseni täydessä kukassa.

Penkillä istuva nuorekkaan oloinen ikäihminen katseli uteliaana, kun asettelin puhelintani. Aikomuksenani oli ottaa kuvia tuosta vaaleanpunaisesta kauneudesta. Pian tämä herrasmies avasi keskustelun osoittamalla kävelykepillään puihin päin ja kysymällä, kenelle aion kuviani ottaa. Pysähdyin tämän hämmentävältä tuntuneen kysymyksen äärelle. Se oli suurempi, kuin arvasinkaan. En osannut vastata siihen.

Päädyin toteamaan vain, että olin ajatellut laittaa kuvan sosiaaliseen mediaan. Istuuduin miehen viereen penkille ja kerroin somen olevan minulle eräänlainen digitaalinen valokuvakansio, mitä on joskus mukava selailla menneisyyden kulumana, mutta myös tulevaisuuden jatkumona. Mies nyökkäsi. Hän katsoi puistossa leikkiviä lapsia ja kertoi omistavansa omasta lapsuudestaan vain muutaman kuvan. Siihen aikaan kameroita oli ollut vain harvoilla. Siksi hänen oli jo pikkupoikana ollut pakko oppia katsomaan maailmaa pelkän avaran katseen kautta.

Mies jatkoi kertomustaan. ”Omanlainen valokuva-albumi on eletystä elämästä muistojeni sopukoihin kuitenkin kertynyt. Minulla oli lapsena nimittäin myös sellainen ikioma, ehkä salainenkin mielikuvakansio. Sinne minä tallensin ne toiveet ja unelmat, mistä sota-aikana haaveilin samalla kun pelkäsin, etteivät ne koskaan toteutuisi. Elämä oli tuolloin enemmän tässä ja nyt, kuin sitten ja joskus. Jokainen halusi elää hetkessä, sillä kukaan ei sota-aikana voinut luvata seuraavaa tulevan.” Tämä mielikuva hiljensi minut täysin.

Päädyimme muistelemaan lapsuuksiamme, joiden välillä on muutamahko vuosikymmen aikaa. Toisessa lapsuudessa oli ollut pelkoa, toisessa ei. Löysimme niistä silti monta yhteistä kosketuspintaa. Kesämme olivat tuoksuneet nurmikolta varpaiden alla, sormiin sulavalta vaniljajäätelöltä, ahomansikoilta ja rantaan liplattavalta juomapuhtaalta järvivedeltä. Turvallisuuden tunnetta puolestaan oli tuonut laitumella hirnahteleva hevonen ja etäällä haukkunut koira. Mies vakavoitui ja kertoi ääni säröillen siitä, ettei ollut koskaan tavannut isäänsä. Hänen äitinsä oli aina yön saapuessa itkenyt tuvassa hiljaa, odottaen toiveikkaana aviomiestään kotiin. Mies totesi hymyä äänessään, että tässä hänen iässään kesät tuoksuvat enää vain näille muisti- ja mielikuville. Valokuvia kun niistä ei ole.

Otin tennarit jalastani ja laskin paljaat varpaani nurmikolle. ”Haluatko, että otan kuvan sinusta noiden puiden alla”, mies kysyi yhtäkkiä. Pyyhkäisin salaa silmäkulmiani, minkä yhteydessä huomasin ajattelevani, että oikeastaan en halua. Someen päivitetty kuva ei mitenkään tekisi oikeutta tälle yhdessä eletylle hetkelle. Kysyin mieheltä, sopisiko hänelle kuvan sijaan, että olisimme tässä vielä hetken vain jutellen tai linnunlaulun säestämää hiljaisuutta kuunnellen. Mies  vastasi sen sopivan hyvin. ”Tämäkin päivä on huomenna hieno, pieni pala eilisen menneisyyttämme, osa mieleemme tallennettuja muistoja”, hän jatkoi. Tunsin, kuinka harteilleni laskeutui sopivan painava ja lämmin viitta. Laitoin puhelimeni kiinni, ja elin syvään hengittäen juuri tämän hetken.

Nukkumaan käydessäni mietin vanhan miehen kertomuksia ja sitä, miten hätkähdyttävällä tavalla tulevaisuuden huominen onkin aina menneisyyden eilinen. Selasin hetken somea ja koin sen kalpenevan tapaamani vanhuksen muisto- ja mielikuvakansioille. Some-sydämet eivät kerro totuutta siitä, miten onnellisena elämä näyttäytyy. Kaikki tämä selviää paremmin, kun laittaa hetkittäin puhelimen kiinni ja katsoo säännöllisesti peilin lisäksi ympärilleen. Tässä virtuaalisen vuorovaikutuksen maailmassa voi muuten helposti kadottaa itsensä somekuvien taakse.

Hannaleena Immonen työskentelee vs sosiaalityöntekijänä Helsingin kaupungin lastensuojelun avohuollossa. Hän on kirjoittanut niin sosiaalityöhön kuin työhyvinvointiin liittyviä artikkeleita, blogeja ja kolumneja eri lehtiin. Immonen on suorittanut myös työ- ja organisaatiopsykologian perusopinnot Itä-Suomen avoimessa yliopistossa.

Lue myös Immosen edelliset kolumnit Kenties riittävän hyvä, Kenties liian herkkä, Anteeksi, mutta tämä on minun kiireeni, Anteeksi, mutta haluaisin sanoa ei ja Lauseet, jotka jokainen työntekijä haluaisi kuulla.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.