Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Mistä sinä unelmoit, minulta kysytään työpaikan kahvihuoneessa täysin varoittamatta. Huomaan, etten yhtäkkiä osaa vastata yhtään mitään. Mielessäni ei ole senkään vertaa sanoja, että ne voisivat tarttua kurkkuuni kiinni. Jäljelle jääkin vain hiljaisuus, kun hän kysyy sen, mitä olen aina pelännyt. Etkö mistään? Kuka hän on mitään kyselemään, ajattelen. Hänhän on itse varsinainen unelmapankki ja ammatillisten haaveiden supertoteuttaja, jolla riittää suunnitelmia yli omien tarpeiden. Hän ei silti ole oikea ihminen pohtimaan elämäni kulkua. Olenhan itse oman unelmattomuuteni asiantuntija.

Katson hänen lävitseen ilman, että hän huomaa. Olen siinä aika taitava. Ohitan kysymyksen totutusti vain naurahtamalla ja toteamalla jotakin latteaa kuten, ettei tässä kiireessä ehdi oikeastaan mitään unelmoida. Ja kuten aina, myös tällä kertaa vastaus soljahtaa sopiviin lokeroihin ja tyrehdyttää uhkaavilta tuntuvat jatkokysymykset. Jatkan helpottuneena työntekoa ajatellen, miten väsyttävää kaikenlainen sosiaalisuus joskus onkaan. Ansaitsen kyllä mielestäni pienen kehun, sillä säilytin jälleen kasvoni. Siksi minun ei tarvitse pelätä mitään, esimerkiksi sitä lämpöä mitä hän oli juuri mielestään aikeissa minulle tarjota.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että töihin tullaan vain tekemään töitä, eikä siihen kannata yhdistää mitään sen kummempaa tunteilua. Eikä se oikeastaan ole totta, ettei minulla olisi mitään unelmia. En vain juuri nyt osaa niitä nimetä, saati että kertoisin niistä lähes vieraalle ihmiselle. Jatkan itseni vakuuttelua päätyen armollisesti siihen, ettei kaikkien tarvitse olla suuria unelmoijia. Ei kai sellaiseen olisi aikaakaan. Hetkittäin pysähdynkin katselemaan tätä maailmaa ja itseäni ikään kuin ulkopuolisen silmin. Useinkaan en ole näkemääni kovin tyytyväinen, minkä arvelen johtuvan siitä, etten suoriudu asioista niin hyvin kuin haluaisin. Minkälaistahan se mahtaisikaan olla, mietin. Se siis, että olisin parempi, tai edes riittävän hyvä. Ehkäpä pääunelmani onkin olla virheetön, enkä siis olekaan täysin unelmaton.

Ajatukseni katkeaa, kun unelmiani urkkinut kollega palaa luokseni. Hän istuu viereeni ja kysyy, miten sinä voit? Tälläkään kertaa en löydä sanoja. Yritän saada aikaiseksi edes teennäisen hymyn voidakseni naurahtaa tämän uteliaan ihmisen pois kintereiltäni. Aiemmasta poiketen en näekään tyhjyyttä hänen silmissään. En siis kykene katsomaan hänen lävitseen, vaan joudun kohtaamaan lämmön hänen katseessaan. Se tuntuu pelottavalta ja vieraalta, mutta samalla se tuntuu myös välittämiseltä. Siltä, mistä olen joskus salaa unelmoinut.

Tämä tarina voisi kertoa minusta, sinusta, tai kenestä tahansa heistä, joiden kanssa huomenna jaat kahvihuoneesi. On tärkeää kysyä toiselta, mitä hänelle kuuluu. Työelämä vie mukanaan, ja kiireeseen voi hukkua. On hyvin tärkeää, että jokainen tulee kohdatuksi läsnä ollen, muttei sitä tyrkyttäen. Aidon välittämisen huomaa, sen äärelle pysähtyy ja siihen haluaa jäädä. Huolehditaan toisistamme myös työelämässä, missä vietämme suurimman osan ajastamme.

Hannaleena Immonen työskentelee vs sosiaalityöntekijänä Helsingin kaupungin lastensuojelun avohuollossa. Hän on kirjoittanut niin sosiaalityöhön kuin työhyvinvointiin liittyviä artikkeleita, blogeja ja kolumneja eri lehtiin. Immonen on suorittanut myös työ- ja organisaatiopsykologian perusopinnot Itä-Suomen avoimessa yliopistossa.

Lue myös Immosen edelliset kolumnit Kenties liian herkkä, Anteeksi, mutta tämä on minun kiireeni, Anteeksi, mutta haluaisin sanoa ei, Lauseet, jotka jokainen työntekijä haluaisi kuulla ja Hymyilevät silmät, todelliset kasvot.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.