Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Minulle sanotaan usein, ettei murheiden vuoksi kannata yöuniaan menettää. Ei kannatakaan. Ongelma on vain se, että unesta huoleen herääminen ei ole tahdon asia. Jos olisi, nukkuisimme kaikki yömme lakanoissamme pyörimättä ja kertaakaan heräämättä levolliseen aamuun saakka.

Ehjien yöunien nukkuminen onkin melkoinen taitolaji. Päivällä tavanomaiselta tuntuvat pikkuhuolet ja harmit muuttuvat usein iltaa kohden suuremmiksi, ja yöllä ne ovatkin jo kivitalon kokoisia ja niin painavia, että havahdun niitä murehtimaan. Öinen aika on siis aika armoton, vaikka samalla koenkin sen lisäävän myönteistä herkkyyttäni ja luovuuttani.

Minua on hyväntahtoisesti kehotettu jatkamaan uniani sen sijaan, että jäisin miettimään murheitani. Valvomisen arvellaan olevan kenties jonkinlainen valintakysymys. Lähtökohtaisesti en levolle käydessäni mieti yhden yhtäkään murhetta. Herkkä mieleni niitä sen sijaan miettii ja kehottaa sitten alitajuntani kautta minua avaamaan silmäni kesken unien. Sen jälkeen peli onkin murheelle kuusi, unelle nolla. Olkoonkin aamu iltaa viisaampi, mutta monesti öisen aivotyöskentelyn jälkeen aamulla ei murheistani yksikään ole ratkennut.

Mistä öinen valvominen sitten johtuu? Melko usein minulle todetaan, ettei ehkä kannattaisi olla aivan näin herkkä. Herkät ihmiset kun ovat kuulemma usein myös liian tunnollisia työelämässä. Tehdyt tai tekemättömät työt eivät kuitenkaan ole niitä eniten hereillä pitäviä seikkoja, rakastanhan työtäni. Jään sen sijaan usein miettimään, miten asiakkaani tulivat kohdatuksi tai saivathan he varmasti minulta parhaan mahdollisen avun, tuen ja palvelun. Lisäksi mietin, osaanko olla riittävän hyvä työkaveri tai alainen, ja olenko ollut kaikille tarpeeksi läsnä. Liian usein mietin, olenko ollut ylipäätään tarpeeksi. Kuinka lohdullista olisi myös kyetä olemaan ajattelematta niitä lukuisia vuorovaikutustilanteissa tapahtuvia pieniä nyansseja. Vaikkapa sitä, miksi huoneeseen tultuani joku käänsi juuri silloin katseensa hetkeksi sivuun. Syyhän voi olla joko minussa tai seinällä olevassa kärpäsessä.

Kaikesta huolimatta olen kiitollinen ja ylpeä herkkyyden perimästäni. Ei herkkyys ole heikkoutta. Se on vahvaa luovuutta ja kykyä havaita ympärillään olevissa ihmisissä ja ilmiöissä paljon sellaista, mitä muuten ei kenties havaitsisi. Yöllä, kun vain pimeys pitää hiljaisuutta kädestä kiinni, kuvastavat ryppyisiksi valvotut lakanani lopulta sitä eettistä pohdintaa, jonka työlleni ja elämälleni annan.

Hannaleena Immonen työskentelee vs sosiaalityöntekijänä Helsingin kaupungin lastensuojelun avohuollossa. Hän on kirjoittanut niin sosiaalityöhön kuin työhyvinvointiin liittyviä artikkeleita, blogeja ja kolumneja eri lehtiin. Immonen on suorittanut myös työ- ja organisaatiopsykologian perusopinnot Itä-Suomen avoimessa yliopistossa.

Lue myös Immosen edelliset kolumnit Anteeksi, mutta tämä on minun kiireeni, Anteeksi, mutta haluaisin sanoa ei, Lauseet, jotka jokainen työntekijä haluaisi kuulla ja Hymyilevät silmät, todelliset kasvot.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.