Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Olen joskus kuullut sanottavan, että kiire on vain suhtautumista tehtävän työn määrään. Jonkinlainen mielentila siis. Toisaalta se voi yhtä lailla olla kyvyttömyyttä priorisoida omia työtehtäviään. Kiireestä ei kuitenkaan voi saada zen-tilaa, vaikka nykyään onkin trendikästä nähdä se ilmiönä, jonka voi pilkkoa palasiksi, ja samalla ehkä myös analysoida ja arvottaa.

Entä miksi toisen kiire kiehtoo ja hämmästyttää? Oivallisia ratkaisuja sen taltuttamiseksi tarjotaan juuri silloin, kun niille ei olisi lainkaan sijaa eikä aikaa, eikä niitä olisi kykyä vastaanottaa. Kiireelläkin on ovi. Siihen koputtaminen luo tunteen avunannosta, kun taas suora sisäänmarssi telkeää kaikki osapuolet vangeiksi saman kiireen sisälle. Milloin sinä pistäydyit viimeksi toisen kiireessä?

On tärkeää muistaa, että kiire on hyvin kokemuksellinen ja henkilökohtainen asia. Siihen liittyy yllättävän paljon tunnetta, vaikka sen näkisikin joko rakenteellisena tai työn sisällöllisenä ilmiönä. Määritelläänpä kiire miten tahansa voi tuntua varsin loukkaavalta, mikäli omaan kiireeseen tunkeudutaan. Tämä voi johtaa tunteeseen siitä, ettei ole osannut rakentaa työtään tai siitä koostuvaa arkeaan oikein. Se voi saada tuntemaan olon osaamattomaksi, laiskaksi, saamattomaksi tai jopa arvottomaksi. Kiire voi siis tuntua synonyymilta epäonnistumiselle, vaikka sen voisi sopivina annoksina nähdä ja kokea myös positiivisina, väliaikaisesti kasautuneina ammatillisina mahdollisuuksina.

Mahdollisuudet odottavat vuoroaan

Kiire kuvaa tilannetta, jossa yhteen hetkeen pyrkii soluttautumaan mahdollisuuksia enemmän, kuin mitä siihen sopuisasti mahtuisi. Kiireen ulkopuolella voi nähdä olevan pieniä näkymättömiä kehiä, joihin osa mahdollisuuksista jää odottamaan vuoroaan. Kehää ei oikeastaan voi hallita, sillä sinnekään ei mahdu montaa asiaa kerrallaan. Se on vain kiehtova salapaikka niille seikoille, jotka haluaa toteuttaa, vaikka ei olisi lainkaan aikaa. Mahdollisuudet voivat kuitenkin väsyä toteutuksen odottamiseen ja muuttua uhkakuviksi. Silloin niistä tulee painavia, ja vähitellen tuo paino alkaa tuntua sietämättömältä.

Kiireen sietokyky määrittyy pitkälti sen mukaan, miten sen asettaa osaksi omaa hyvin- tai pahoinvointiaan. Kiire voi olla loistava energiatason ylläpitäjä, etenkin jos se on kestoltaan lyhytaikaista. Pitkittyessään se kuitenkin aiheuttaa helposti tehotonta suorittamista. Tehdyn työn ylle jää lopulta sellaista ajattelun väsyneisyyttä, mikä alkaa näkyä työntekijästä myös ulospäin. Hyvät neuvot ovat tällöin tarpeen.

Pysähtyminen hyödyllisempää kuin kommentointi

Kukaan muu ei tiedä toisen kokemusta tehtävänä olevan työn määrästä. Jostain syystä on kuitenkin kovin tavallista, että ihmiset kommentoivat ja ottavat kantaa toisen kiireeseen. Hyödyllisempää kenties olisi käyttää sama aika vain yhdessä pysähtymiseen ja hengittämiseen. Erinomaisesti toimii myös kuppi kahvia, välipalapatukka tai sanat ”huomaan, että olet kiireinen, kerrothan jos voin olla jotenkin avuksesi?”.

On selvää, että kiirettä ei tule ihannoida, eikä sillä saa mitata hyvää työntekijyyttä. Aikataulujen hallitsemattomuus uhkaa työssä viihtymistä ja hyvinvointia. Kollegiaalinen tuki korostuu hyvinvoinnin osatekijänä silloin, kun muistetaan, ettei kukaan voi arvottaa toisen kiireettä. Läsnäolo ja pienet teot ovat niin oman kuin kollegankin kuormittuneen mielen parhaat energianlähteet.

Hannaleena Immonen työskentelee vs sosiaalityöntekijänä Helsingin kaupungin lastensuojelun avohuollossa. Hän on kirjoittanut niin sosiaalityöhön kuin työhyvinvointiin liittyviä artikkeleita, blogeja ja kolumneja eri lehtiin. Immonen on suorittanut myös työ- ja organisaatiopsykologian perusopinnot Itä-Suomen avoimessa yliopistossa.

Lue myös Immosen edelliset kolumnit Anteeksi, mutta haluaisin sanoa ei, Lauseet, jotka jokainen työntekijä haluaisi kuulla, Hymyilevät silmät, todelliset kasvot, Emotionaalinen etäisyys ja ammatti-identiteetti sekä Arvokkuuden tiiminuotiolla.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.