Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Minä olen ylpeä sinusta. Siitä, miten hienosti ja ammattitaitoisesti hoidit työtehtäväsi. Lauseet, jotka jokainen työntekijä haluaisi kuulla, ja varmasti myös itse sanoa. Mistä johtuu, että niitä niin kovin harvoin käytetään?

Onnistuminen ja innostuminen työelämässä ovat yhä asioita, joista puhutaan aivan liian vähän. Jaetun ilon, ylpeyden ja osaamisen väliin tulevat kenties kateus ja epäily. Nämä heikentävät koko työryhmän mahdollisuutta tavoitella eettisesti arvokasta ja yhteistä työskentelyn päämäärää. Samalla ne altistavat yksilön ja työyhteisön väliselle etäisyydelle.

Jokaisella on omat vahvuutensa

Työpaikkailmoituksissa näkee usein toivottavan työntekijältä listan verran erilaisia ominaisuuksia ja piirteitä. Sellaisiakin, jotka saattavat tuntua vaikeilta soveltaa käytäntöön. Jokaisella työntekijällä on kuitenkin omat vahvuutensa, jotka etenkin hyvän esihenkilötyöskentelyn kautta voivat nousta näkyviksi. Siinä missä yksi on hyvä organisoimaan, on toinen parhaimmillaan luovassa työssä. Kolmas on haka tietojärjestelmien kanssa, kun neljäs siinä ohessa keittää firman parhaimmat kahvit. Kuinka moni meistä muistaa sanoa, kuinka hienosti toinen ominaisuuksiaan työssään toteuttaa?

Perusteltu palaute ja ylpeys kannattelevat yksilöiden kautta ihan koko työyhteisöä. Kaunis kannustus ja kehu tuntuvatkin suorastaan lämmöltä kehossa. Samalla ne lisäävät motivaatiota, kumuloituvat ja kanavoituvat eteenpäin tukien tiimiä kollektiivisessa ammatillisessa kasvussa.

On kuitenkin tärkeää, että palaute annetaan siten, että siitä käy ilmi onnistumisen elementit. Muutoin kehu jää helposti pelkäksi kliseeksi, eikä toimi jäsentyneenä oppimiskokemuksena. Mikäli onnistumisista vaietaan tai palaute jätetään kokonaan antamatta, voidaan sitä kautta jäädyttää osa ammatillisesta palosta ja luovuuden intohimosta.

Työn tekemisen innokkuus voi syttyä hetkessä, mutta sen sammuttamiseen ei tarvita senkään vertaa aikaa. Vaikenemisen voima on aina vahvempi kuin yhdenkään sanotun sanan, sillä tyhjyyttä kuunteleva henkilö täyttää hiljaisuuden omilla mielikuvillaan. Ohi suuntautuvan katseen kokemus puolestaan muodostaa sellaisen yhteisöllisen tyhjyyden ringin, jonka sisällä yksilön on vaikeaa kokea ammatillista turvallisuuden tunnetta. Tästä seuraa kokemus ulkopuolisuudesta, mikä on yksi haitallisimmista yksilötason tunteista työyhteisön sisällä.

Yksilön ja työyhteisön välille voi siis muodostua haitallinen etäisyys siitä huolimatta, että jokainen yksilö on tärkeä ja merkittävä osa omaa työyhteisöään. Joskus etäisyyteen tottuu, eikä sitä huomaa ilman korvaavan kokemuksen tunnetta. Entä miten tätä tunnetta voi mitata?

Tunneyhteys tiimiin

Asiaa voi lähestyä kuuntelemalla itseään ja omia reaktioitaan työpaikalle saapuessaan. Sitä miltä itsestä tuntuu, kun avaa työpaikan oven ja odottaa näkevänsä siellä tiiminsä jäseniä. Kun paikalla ei olekaan ketään, huomaa yhtäkkiä kaipaavansa heitä – kokevansa vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Yhtä lailla paikalla voi olla jokainen tiimin jäsen, mutta tilanne voikin herättää kokemuksen vierastamisesta ja ulkopuolisuudesta. Sellaisesta irrallisuudesta, jossa vuorovaikutus tuntuu törmäykseltä betonia lujempaan yhteisen kielen muuriin ja sen jälkeiseen huolien täyteiseen mielikuvaikkunaan. Näissä tilanteissa työhyvinvointiaan kannattaa kuunnella suuntaan jos toiseenkin tarkoin. Jokaisen kuuluu saada kantaa ammatti-identiteettiään ylpeydellä.

Turvallinen tiimi onkin kuin rakkaudella rakennettu vanha hirsimökki. Joskus lattia voi vähän narista, mutta tukevat laudat pitävät. Seinistä huokuu vahvuus, eikä tällöin haittaa, vaikka mökin ikkunoista vähän vetäisikin – uusia tuulahduksia otetaan vastaan ajatuksia raikastamaan ja innostamaan, eikä kukaan pelkää tai ajattele niiden olevan itseen kohdistuvia ammatillisia uhkakuvia. Ylpeyttä ei koeta nokkapystyisyytenä, vaan terveen kollektiivisena ammatillisena itsetuntona.

Tällaisessa tiimimökissä on myös jykevä tulisija. Sen äärellä koetaan lämmintä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kypsytellään uusia ideoita. Oletukset heitetään liekkien sekaan sytykkeeksi, sillä asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Katseet eivät ohitu, mielipiteet vesity eivätkä sanat kaiu tyhjyyteen, kun oveen on kaiverrettu: tervetuloa tiimiimme, jossa olemme jokaisen osaamisesta ylpeitä.

Tämän mökin ovi kannattaa avata, sillä sen saranat hymyilevät auetessaan.

Hannaleena Immonen työskentelee vs sosiaalityöntekijänä Helsingin kaupungin lastensuojelun avohuollossa. Hän on kirjoittanut niin sosiaalityöhön kuin työhyvinvointiin liittyviä artikkeleita, blogeja ja kolumneja eri lehtiin. Immonen on suorittanut myös työ- ja organisaatiopsykologian perusopinnot Itä-Suomen avoimessa yliopistossa.

Lue myös Immosen edelliset kolumnit Hymyilevät silmät, todelliset kasvot, Emotionaalinen etäisyys ja ammatti-identiteetti sekä Arvokkuuden tiiminuotiolla.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.