Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Uskon, että lähes jokainen meistä on kohdannut uransa aikana jossain vaiheessa työpaikan käveleviin tietopankkeihin, joilta on tarpeen tullen löytynyt vastauksia mitä erilaisempiin kysymyksiin. Heidän vastauksensa kumpuavat siitä valtavasta kokemuksesta, jota heille on kertynyt ajan mittaan. Usein he ovat niitä organisaation hiljaisia luottopakkeja, jotka eivät ole aina äänessä.

Liian usein juuri tästä syystä heitä ei arvosteta riittävästi, sillä nykyajan organisaatioissa, kuten elämässä yleensäkin, he eivät nosta itseään jatkuvasti ja minäkeskeisesti huomion keskipisteeseen. Korkeintaan he saattavat itsekseen hieman naureskella näille itsekeskeisille ja itseään kehuville pyrkyreille. Konkarit kun osaavat nähdä kokemuksensa kautta, mitä substanssia pelkkien kiiltopintojen takaa yleensä löytyy.

Joskus, vaikkapa johdon vaihtuessa ja nuortuessa, heikomman itsetunnon omaavat johtajat jopa hiukan pelkäävät heitä, koska he eivät pääse pätemään heidän kanssaan. Monesti näitä konkareita aletaankin uransa loppuvaiheissa siirtää kohti osastoja pöly ja turhat tehtävät. Tästäkin syystä nämä kävelevät tietopankit alkavat tietoisesti pantata tietojaan. Ja sitten heidän siirtyessään eläkkeelle, he alkavatkin käyttää sitä valtavaa tietotaitoa joko oman yrityksen tai joskus jopa aiemman työnantajan pahimman kilpailijan hyödyksi.

Usein käy niin, että kun työpaikan ovi sulkeutuu heidän takanaan viimeisen kerran, kaikki heidän osaamisensa, tietonsa ja taitonsa kävelevät mukana siitä ovesta ulos. Ja lähes aina heidän arvonsa tajutaan vasta heidän poistuttua talosta. Yhtäkkiä sitä tietoa ja taitoa ei talosta enää löydykään. Hiljaista tietoa kun ei voi ostaa kaupasta tai kartuttaa yhdelläkään koulun penkillä.

Itseaiheutettu aivovuoto

Jo pitkään olemme saaneet lukea lehdistä, kuinka yhteiskuntaamme uhkaa aivovuoto, koska osaajat lähtevät maasta parempien palkkojen, paikkojen ja urien perässä. Minusta näiden luottopakkien hiljaisen tiedon kanssa yrityksissä suorastaan itseaiheutetaan organisaatiotason aivovuotoja.

Oma työurani on ollut siitä poikkeuksellinen, että olen saanut nähdä monen monta erilaista työkulttuuria eri puolilla Eurooppaa ja olen ikäväkseni huomannut, että tämä organisaatioiden itsetuhoisa aivovuotojen tuottaminen on hyvin suomalainen ilmiö. Missään muualla, kuin Suomessa, en ole nähnyt arvostettavan niin vähän kokemusta.

Samalla olen myös tullut havainneeksi, että tämä ei ole ainoastaan työelämän ongelma, vaan ulottuu koko yhteiskuntaan. Iäkkäämpien kokemuksia ei osata riittävästi arvostaa ja ikävä kyllä, heidät nähdään usein jopa taakkana, eikä sinä valtavana voimavarana, mitä he voisivat kukoistaessaan olla.

En osaa sanoa mikä on ajanut yhteiskuntamme tällaiseen suunnattoman itsekeskeisyyden jamaan, mutta tässä tilassa kukaan ei kukoista. En myöskään osaa sanoa, miten tämä vinoutunut tilanne voitaisiin vinksauttaa paremmille raiteille. Se on kuitenkin varmaa, että yksi plus yksi on aina enemmän kuin kaksi ja nuoruuden energia yhdistettynä varttuneempien kokemukseen voisi tuottaa suurenmoisia kehityksen loikkia niin organisaatioissa kuin koko yhteiskunnassa.

Jokainen meistä – jos luoja ja onni suo – päätyy ennemmin tai myöhemmin sinne konkareiden kategoriaan. En millään voi uskoa, että kukaan haluaisi silloin tulla siirretyksi osastoille pöly ja turhat asiat, saati yhteiskunnan taakaksi ja kulueräksi.

Jyri Kansikas on paremman työelämän rakentaja ja työhyvinvoinnin edistäjä, joka työskentelee toimitusjohtajana Work goes happy Oy:ssä.

Lue myös Kansikkaan edelliset kolumnit Mitä sinulle kuuluu?, Laiskuus ja ketutus voimavaroina, Murrokset avaavat mahdollisuuksien ovia ja Rakennetaan uusi normaali vahvuuksien kivijalalle.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.