Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Mitäpä jos tämä vuosi laitettaisiin liikkeelle kysymyksellä: Mitä sinulle kuuluu?

Mitäpä jos kaikissa organisaatioissa aloitettaisiin oikeasti tämä vuosi hajauttamalla henkilöstö sekä johtoporras ja kannustettaisiin kysymään toisiltaan mitä sinulle kuuluu. Tämä kun on myös virtuaalisesti täysin mahdollista.

Mitäpä jos tällä kertaa emme toistaisikaan sitä yleistä kaavaa, jossa kysymys esitetään, mutta vastausta ei aidosti kuunnella, vaan odotetaan vain omaa vuoroa kertoa omat kuulumiset.

Toistemme kuulumisia ja vointeja voisi kysellä laajemminkin. Koska viimeksi soitit jollekin vanhalle kaverillesi tai sukulaisellesi ihan vain kysyäksesi ja kuunnellaksesi, mitä hänelle kuuluu ja miten hän voi?

Kukaan meistä ei tiedä milloin tämä kysymys voi olla meille päivän kirkkain tähtihetki. Voi olla, että huomenna juuri sinä tai minä kaipaisimme kipeästi, että joku yllättäisi meidät aidolla huolenpidollaan.

Tällaisia ajatuksia pohdin joulun pyhien aikana, kun mietin kaikkia niitä mielensä kanssa kamppailevia ihmisiä, joiden joukko kasvaa huimaa ja huolestuttavaa vauhtia.

Ajattelin toki samalla myös itseäni, sillä kukaan meistä ei ole immuuni mielen vaihteluille. Olenkin jo pitkään ihmetellyt sitä, miksi meille suomalaisille yritetään edelleen syöttää toksista pajunköyttä siitä, että jokaisen on tultava toimeen yksin tai hän on jollain tapaa luuseri.

Mikä muka tekee meistä suomalaisista erilaisia kuin muut? Ei yhtään mikään. Siksi nämä suo, kuokka ja Jussi, läpi harmaan kiven ja muut vastaavat lauseet pitäisi laittaa kiellettyjen sanontojen listoille. Vähän samalla tavoin, kuin kielletyt aineet.

Se, joka nimittelee meitä luusereiksi, on mielestäni valehtelija, joka valehtelee ennen kaikkea itselleen. Koska kukaan ei pärjää elämässä yksin ja olemme kaikki riippuvaisia toisistamme. Ei kukaan, joka kaipaa, pyytää tai tarvitsee apua, ole mikään luuseri vaan tavallinen ja aito ihminen.

Siksi olisi hienoa, jos puheissamme alkaisimme rohkaista ihmisiä tuomaan myös huolensa esille. Jokainen voi näyttää tässä esimerkkiä ja samalla rohkaista muita tekemään samoin. Silloin monesta kärpäsestä ei syntyisi härkästä eikä moni huoli pääsisi römpiöitymään.

Vaalitaan armollisuutta ja myötätuntoa

Se, mitä me aidosti tarvitsemme näinä eriskummallisina aikoina, on armollisuus ja myötätunto. Myös ja ennen kaikkea itseämme kohtaan. Ja näitä kahta tulisi vaalia. Piirtää niillä omat rajansa.

Nykypäivänä tämä tarkoittaa usein sitä, että on opittava sanomaan ei, sillä yhteiskuntamme ja työelämämme yrittää selvästikin rikkoa noita rajoja, koska mielen horjumisesta on tulossa suurin vitsauksemme.

Koko maailman sekoittanut virus on kaiken kamaluuden ohessa tehnyt pysyvän muutoksen työelämäämme. Mitäpä jos käyttäisimme tämän tilaisuuden aidosti hyväksemme ja vinksauttaisimme vihdoinkin kaiken kestävälle, ihmisen näköiselle ja kokoiselle pohjalle. Sellaiselle, joka ruokkisi sekä hyvinvointia, että tuottavuutta. Sellaiselle, jossa pääsisimme oikeasti käyttämään vahvuuksiamme, emmekä pelkästään paikkaamaan heikkouksiamme.

Miksi jatkaisimme enää päivääkään sellaisella tiellä, jonka tulokset ovat jo tiedossa. Onko meillä varaa jättää tuleville sukupolville enää yhtään lisätaakkaa? Toimia planeettamme puolesta on vihdoin hitaasti alettu jo tehdä. Eikö meidän tulisi toimia yhtä määrätietoisesti myös meidän ihmisten osalta?

Ihmisten kannalta kestävät ratkaisut ovat aivan yhtä tärkeitä. Muutokset eivät kuitenkaan tule itsestään vaan ne tehdään yhdessä. Talkoisiin tarvitaan joukkovoimaa.

Mitäpä jos ryhtyisimme heti toimeen. Meillä ei ole enää aikaa, eikä ainuttakaan ihmistä hukattavaksi.

Jyri Kansikas on paremman työelämän rakentaja ja työhyvinvoinnin edistäjä, joka työskentelee toimitusjohtajana Work goes happy Oy:ssä.

Lue myös Kansikkaan edelliset kolumnit Laiskuus ja ketutus voimavaroina, Murrokset avaavat mahdollisuuksien ovia ja Rakennetaan uusi normaali vahvuuksien kivijalalle.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.