Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Yksilöllistä oikeanlaisuutta ei voi määrittää. Yksi työyhteisöiden suurimmista haasteista onkin yhteisöllisyyden voimavarojen hahmottaminen. Ymmärrys siitä, että jokaisen osaaminen tukee yhteisöllisyyttä. Etätyöskentelyn asteittainen purkaminen tarkoittaa monissa tiimeissä uudelleen ryhmäytymistä. Tilanne edellyttää hyväksyvää happea ja vuorovaikutuksen voimaa. Niiden avulla tiimi saa turvallisen kasvualustan.

Innostuminen ei ole itsestäänselvää

Innostuminen on toisille etuoikeus, toisille kirous. Työryhmän sisäinen yhtäaikainen innostuminen on melko epärealistinen ajatus. Se voi tuntua myös velvoitteelta. Parhaimmillaan työn imu lisää luovuutta ollen varsinainen runsaudenkaivo koko ryhmälle. Siksi yksittäisen työntekijän kokema ammatillinen palo ei ole muilta pois. Se on kaikkien etu.

Innostumista tapahtuu vaiheittain, eivätkä kaikki työryhmän jäsenet koe välttämättä samanaikaisesti työn imua. Huoli oman innostuneisuuden vähyydestä voi synnyttää kateellista ajattelua. Tiimissä, jossa jokaisen työntekijän onnistumisen elementeistä iloitaan, kyetään näkemään ne myös kehittyvän ryhmän yhteisenä rakennusaineena.

Uudelleen ryhmäytymisen haasteet

Etätyöskentely on lisännyt ryhmäytymisen haasteita, sillä etäältä tapahtuva läsnäolo poikkeaa tavanomaisesta ryhmädynamiikasta. Myös pöydän alta johtamista ilmenee työyhteisöissä helpommin silloin, kun esihenkilö on fyysisesti etäällä. On luontaista, että ryhmissä nousee esiin epävirallista johtajuutta. Tämä rikkoo kuitenkin turvallisuuden tunnetta. On tärkeää, että tiimin sisäiset vastuualueet ovat kaikkien tiedossa.

Vähitellen tapahtuva etätyöskentelyn purkaminen on tuonut monet työryhmät uuteen tilanteeseen. Kollegat tutustuvat uudelleen toisiinsa alkaessaan työskennellä jälleen konkreettisesti ryhmänä. Vuorovaikutussuhteet ovat läsnätyössä näkyviä ja totuudelle paljaita. Ohitettu läsnäolo ei saman pöydän ääressä ole näkymätöntä. Toisaalta ei myöskään käden ojennus, kun sille antaa mahdollisuuden. Työssä viihtyminen on jokaisen yksilön perusoikeus ja kokonaisvaltainen työyhteisön etu.

Entä jos vuorovaikutus kapenee kuitenkin niin, ettei sille lopulta löydy enää lainkaan tilaa? Tuolloin näyttäytyvät useat non-verbaalisen viestinnän osa-alueet. Mistään ei kuulu hiljaisuutta suurempaa ääntä silloin, kun tarkoituksena on vaimentaa toisen ammatillinen palo. Mikään ei myöskään satuta niin syvästi kuin lämmin katse, joka suuntautuu tarkoituksella ohi.

Uudelleen ryhmäytymisen äärellä on tärkeää muistaa, ettei ryhmää voisi olla ilman sen jokaista yksilöä. Ei myöskään ole johdonmukaista mainita arvostavansa tiimiä, jollei koe arvostavansa sen jokaista jäsentä.

Vaatimuksellinen vuorovaikutus kaventaa

Vuorovaikutuksen alitajuisenakin pyrkimyksenä on aina toisen ihmisen tavoittaminen. Mikäli näin ei käy, voi muodostua tunne siitä, että pitäisi olla toisenlainen. Kukaan ei silti voi olla yksin toisenlainen ollessaan suhteessa muihin ihmisiin. Persoonallinen ammatti-identiteetti voi jäädä vähitellen näkymättömiin, jos vuorovaikutus alkaa määrittyä ryhmädynamiikan odotusten mukaiseksi.

Vaatimuksellinen vuorovaikutus ilmentää yksilön vaikeutta tai kyvyttömyyttä luonnolliseen, turvalliseen ja avoimeen vuorovaikutukseen. Itsensä ilmaisemisen ahtaus johtaa reflektoimattomaan ja yksinäiseen puheeseen.

Kyseinen tilanne on vaikea, sillä suhteita on pidettävä yllä kaikkiin työryhmän jäseniin. Samalla on muistettava pysyä rehellisessä vuorovaikutuksessa itsensä ja oman ammatillisen arvomaailmansa kanssa. On vaikeaa kokea vuorovaikutuksellista vapauden tunnetta, jos sille ei saa kaikua. Silloin vaaditaan äärimmäistä ammatillista itsetuntoa ja paloa omaa työtä kohtaan. Sekään ei välttämättä riitä, mutta auttaa kulkemaan kohti vapaampaa ja sallivampaa vuorovaikutusta.

Oma ihminen kannustamaan

Jokainen työntekijä voi omalla käyttäytymisellään vaikuttaa siihen, minkälaisen näkymän antaa itsestään toiselle ihmiselle. Vastaako toisen katseeseen vai antaako sen lipua ohi. Kuunteleeko aidosti puhetta vai kuuleeko vain sanat. Työryhmältä vuorovaikutuksen valoisuuden havaitseminen edellyttää yhteisöllistä sallivuutta ja aitoa keskinäistä läsnäoloa.

Yksilölle eettisyys ja visio siitä, mikä on oma ammatillinen tavoite, luovat pieniä mutta kannattelevia pitkospuita haasteellisena koetun tien ylle. Jokainen työntekijä tarvitsee lähelleen myös niin sanotun oman ihmisen. Sellaisen, joka uskoo, luottaa ja kannustaa niiden asioiden äärellä, jotka ovat merkityksellisiä ja tavoittelemisen arvoisia. Parhaimmillaan työryhmässä muodostuu monisuuntaisia kokemuksia ja ryhmän jäsenet ovat löytäneet ”omia ihmisiä”. Tämä lisää yhteisöllistä turvallisuuden tunnetta, luovuutta, sallivaa innostuneisuutta ja työn imua.

Työpaikalla on tarkoitus toteuttaa ammatillisia haaveita. Työntekijän herkkyys on voimavara, kun sen sallitaan asettua oikein. Työskentelyn epämukavuusalue on positiivinen mahdollisuus, kun sille annetaan lupa muistuttaa nöyryydestä. Haastavalta tuntuva työtehtävä muuttuu myönteiseksi mahdollisuudeksi, kun sillä on turvallinen kasvualusta. Työssä vietetty aika kannattaa nähdä ihmisyyden erilaisuudesta muodostuvana maallisena rikkautena.

Hannaleena Immonen työskentelee sosiaaliohjaajana ja kriisityöntekijänä sosiaali- ja kriisipäivystyksessä ja on kirjoittanut alansa aiheista artikkeleita ja kolumneja eri lehtiin. Immonen on myös suorittanut työ- ja organisaatiopsykologian perusopinnot ja opiskelee sosiaalityön aineopintoja työnsä ohella.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.