Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Vaihdoin äskettäin muutaman erimielisen twiitin etätyöstä ja etätapahtumista ja niistä sukeutui lähes parin tunnin keskustelu. Keskustelu olisi voinut jatkua pidempäänkin, mutta sitten tulivat aikataulut vastaan.

Liian usein ajatellaan, että eriävien mielipiteiden törmätessä vaikeneminen on hyvästä ja väitteleminen pahasta. Väittelemistä tulisi joidenkin mielestä jossain määrin jopa vältellä. Itse olen asiasta täysin eri mieltä.

Toisaalta väitetään, että samanmielisten ja kaltaisten ”kuplat” ovat haitallisia. Olen tästäkin osin eri mieltä.

Kuulostaako pelkältä väittämiseltä? Toinen väite tavallaan kumoaa toisen?

Juu ei.

Väittelyt avartavat

Elämäni parhaat, syvällisimmät ja avartavimmat keskustelut ovat olleet osittain väittelyjen sävyttämiä. Ne ovat parhaita siksi, että näiden väittelyiden myötä on syntynyt täysin uutta ja tarpeellista ymmärrystä.

Rehti väittely suorastaan puskee keskustelun rajoja normaalia avarammiksi. Se uusi, mitä niistä on syntynyt, on myös jäänyt parhaiten mieleeni. Väittelyt ovat olleet myös opettavaisia, sillä ne ovat kumonneet lukuisia virheellisiä uskomuksiani.

Myönnän, että oma kokemukseni vaikuttaa tähän vahvasti, sillä suuren osan työelämästäni ja aikuisiästäni olen viettänyt maassa, jonka kansalaisten tapa keskustella asioista on sangen erilainen kuin meillä Suomessa. Myös yliopiston tenttini olivat lähes kaikki suullisia.

On hyvä todeta, että rakentavan väittelyn maaperän on syytä olla turvallinen. Siis sellainen, jossa erimielisyys jää siihen tilaan ja siihen tilanteeseen.

Tällaisessa maaperässä vaihdoimme Janne Saarikon kanssa erimielisiä twiittejä, josta kolumnin alussa kerroin. Twiitit johtivat siihen, että keskustelimme eriävistä mielipiteistämme lähes kaksi tuntia. Ja reilu tunnin pätkä siitä päätyi myös podcastiksi. Väitän, että opimme molemmat toisiltamme.

Kahdenlaisia kuplia

Mitä taas tulee kupliin, niin mielestäni on olemassa kuplia ja kuplia. Itse jaottelen ne kahteen eri ryhmään: Hubba Bubbaan ja ksylitoliin.

Hubba Bubbat ovat niitä epäterveellisiä kuplia, jotka kasvavat niin isoiksi, että ne peittävät oman näkökyvyn ja useasti puhkeavat suoraan omalle naamalla. Tarkoitan tällä sitä, että kun kupla kasvaa niin isoksi ja vahvaksi ettei sen takaa näe kuin sen sisälle, ne ovat haitallisia.

Ksylitolikuplat ovat sen sijaan niitä terveellisiä. Niitä puhallellessa kykenee näkemään myös kuplansa ulkopuolelle. Näillä kuplilla on terveellisiä vaikutuksia, sillä ne kyllä suojaavat omiaan, mutta osaavat myös kurkottaa ulospäin. Niissä kuplissa osataan myös kyseenalaistaa omia uskomuksia.

Hubba bubbat ovat yhden totuuden kuplia, joissa kyseenalaistamiset nähdään uhkana. Ksylitolikuplissa ajoittaiset kyseenalaistamiset nähdään mahdollisuuksina.

Ei liene tarpeen todeta kummassa kuplassa koetaan vaikeneminen ratkaisuksi ja kummassa ajoittainen väittely avartavaksi.

Ihminen on laumaeläin ja meillä on luontainen tarve heimoutua ja kuplautua. Tämä on ihan ok. Tuskin moni haluaakaan viettää kaikkea aikaansa sellaisten kanssa, jotka ovat aina ja kaikesta eri mieltä. Itsekään en halua omaan kuplaani ainaisia ankeutuksen ammattilaisia ja dissaajia.

Toisaalta haluan myös olla mahdollisimman vapaa ajattelemaan asioista ja ihmisistä omien lähtökohtieni kautta. En toisten asettamien ja raamittamien uskomusten kahleiden ja stereotypioiden vankina.

Krooniset vastarannan kiisket ovat ihan oma lukunsa. He eivät ole väittelyn, vaan väistelyn mestareita. Heille tuntuu löytyvän kaikesta ongelmia. Ratkaisut ovat heille myrkkyä.

Kyseenalaistaminen kasvattaa

Minusta on todella hienoa, että nuoremmat sukupolvet ovat ottaneet omakseen kyseenalaistamisen kulttuurin. Väitän, että liian suuri osa omasta sukupolvestani on ollut kallistuneena vahvasti vaikenemisen kulttuurin suuntaan. Moni asia on jäänyt ennalleen ja kehittämättä, koska yksinkertaisesti ei ole ollut erimielisyyttä arvostavaa maaperää.

Työelämässä on puhuttu jo vaikka kuinka kauan monimuotoisuudesta ja siitä, että erilaisuus on rikkautta. Käytännön tasolla tämä ei vielä vastaa puheita.

Mitä monimutkaisemmiksi myös yhteiskuntiemme ongelmat tulevat, sitä vähemmän niitä kyetään ratkaisemaan nykyisin keinoin ja yksinkertaisesti.

”Näin on aina tehty” on mielestäni aina ollut kaiken kehityksen ja kasvun myrkyllisin rikkaruoho.

Tulemme entistä enemmän tarvitsemaan niitä, jotka kysyvät itseltään ja muilta ”miksi näin on aina tehty” ja ”voisiko tämä tehdä jollain muulla tavalla.”

Aiheeseen liittyvä Jyri Kansikkaan ja Janne Saarikon podcast:
https://anchor.fm/work-goes-happy/episodes/Keskustelua-ettyst–poikkeuksellisista-ajoista-ja-ettapahtumista—keskustelemassa-Janne-Saarikko-ja-Jyri-Kansikas-er9j2k

Jyri Kansikas on paremman työelämän rakentaja ja työhyvinvoinnin edistäjä, joka työskentelee toimitusjohtajana Work goes happy Oy:ssä.

Lue myös Kansikkaan edelliset kolumnit Pidetään inhimillisyys työelämän keskiössä, Jalat maassa ja pää välillä pilvissä ja Empatia eliminoi ennakkoluulot.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.