Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Alle kilometrin päässä kodistani on erittäin toimiva ulkokuntosali. Sellainen, jossa on oikein Davidin laitteet. Painoja voi säätää ja laitteet on tehty niin kestäviksi, ettei niitä saa rikki millään. Paikka on aika iso ja siellä on myös tankoja, joissa voi roikkua ja kiipeillä.

Tästä ulkosalista on tullut tärkeä henkireikä eristäytymisen aikoina. Etäisyydet on helppo pitää ja ilma kiertää. Kertaakaan ei ole ollut liian kovaa tungosta, onhan sali avoinna koko ajan ympäri vuoden.

Äskettäin olin siellä ystäväni kanssa, vaikka oli melkein kymmenen astetta pakkasta. Laitteet siis toimivat säässä kuin säässä. Eräs mies ryhtyi juttusille meidän kanssamme. Puhe kääntyi melko pian etätöihin ja siihen, miten tärkeitä liikuntapaikat ovat.

Kohtaamisia ikävä

Tuntui mukavalta jutella siinä kolmistaan treenien lomassa. Nähdä kasvot ja ilmeet ja kuulla äänenpainot. Olimme kaikki sitä mieltä, että etäpalaverit latistavat vuorovaikutuksen.

Teamsissa tai Zoomissa tai muissa etäpalavereissa ei ole aina edes kamerat päällä. Tai jos on, niin mikit ovat kiinni. Viitsiikö silloin avata mikkiä jonkin yksittäisen, omasta mielestä vähäpätöisen kommentin takia? Eikä sitä kehtaa toisten päällekään puhua. Näissä palavereissa pitäydytään tiukasti asiassa.

Mietimme miten paljon vuorovaikutusta etäpalavereista jääkään puuttumaan. Ennen kuin saa suunvuoron, pitää ehkä nostaa käsi ylös, sitten odottaa, että joku huomaa, sitten avata mikrofoni ja vihdoin sanoa sanottavansa. Ja pitää puhua kameralle, ei katsoa muita. Kyllä se oudolta tuntuu olla luonteva ja puhua vihreälle valolle. Muiden ilmeitä ei välttämättä näe lainkaan. Oman puheenvuoron jälkeen on jäätävä hiljaisuus, koska kaikilla muilla on mikit mykistettyinä.

Meillä oli kolmisin ulkosalilla niin mielenkiintoiset keskustelut, että vaikka pakkanen hiipi puseron alle ja varpaat jähmettyivät, jatkoimme silti. Treenaaminen unohtui, kun keskustelu imaisi mukaansa. Miten hienoa oli kohdata vanhaan tapaan!

Yksin ei enää jaksa

Tällaisten tapaamisien jälkeen havaitsee, kuinka paljon kaipaakaan muita ihmisiä ja ihan tavallisia keskusteluja. Olen itse saanut eristäytymisestä niin tarpeekseni, että kohta tarraudun jonkun jalkaan ja huudan, että puhu mulle.

Olen oma-aloitteinen, itseohjautuva, viihdyn kotona, keksin tekemistä, nautin omasta seurastani. Mutta en näin pitkään. Tuntuu että raja on tulossa vastaan. Alan ymmärtää oikein hyvin kaikkia yksinäisiä vanhuksia tai ylipäätään yksinäisiä ihmisiä, jotka päivästä toiseen istuvat kodeissaan ilman mitään kontakteja. Se on ihan hirveää.

Haluan kuitenkin olla tunnollinen ja noudattaa ohjeistuksia ja suosituksia ja pitää välejä ja pestä käsiä.

Haikeana muistelen loppuvuoden pikkujouluglögejä, joissa oli muutama osallistuja. Olimme suositusten rajoissa ravintolassa ja nautimme hiukan juomia ja söimme jotain pientä. Ja se seura! Oli niin upeaa viettää iltaa kivojen ihmisten kanssa. Nauraa ja höpötellä. Nauttia siitä, että saa olla muiden kanssa. Kuulua joukkoon ja osallistua.

Sallitut keinot käytössä

Minulla on kyllä käytössä ihan kaikki mahdolliset vuorovaikutuskeinot. Olen laajentanut rajojani ja ulottuvuuttani ja ottanut somekanavissa kontaktia täysin tuntemattomiin ihmisiin. Olen liittynyt erilaisiin kivoihin ryhmiin Facebookissa naisten voimaantumispiireistä tiukasti ammatillisiin yhteisöihin. Niissä käydään monesti oikein hyviä keskusteluja, joita voi ihan vaan seurata tai osallistua, jos tahtoo. Mikä parasta, näistä ryhmistä saa monta kertaa tuiki tärkeää tietoa. Ja niissähän voi kysyä myös neuvoa ja apua, jos tarvitsee. Ihmiset ovat hyvänsuopia ja auttavat mielellään. Ja minä myös vastaan kysyjille silloin kun tuntuu, että minulla on jotain tähdellistä annettavaa.

Kollega.fi-verkkolehden kautta olen saanut uusia kontakteja. Minuun on otettu yhteyttä ainakin LinkedInissä ja olen itse alkanut seurata uusia ihmisiä Instagramissa. Elämänpuu-blogiini on tullut ilahduttavasti uusia lukijoita.

Vanha kunnon puhelin on myös mainio tapa olla yhteyksissä muihin. Minusta on kiva jutella puhelimessa perinteisesti luuri korvalla, ei niinkään videon välityksellä.

Ja sitten olen kirjoittanut. Kirjoittanut ja kirjoittanut. Se on minulle tärkeä kanava purkaa itseäni. Jollain tavalla ajattelen, että kirjoittaminen on myös vuorovaikutusta, koska tekstiä kirjoittaa kuvitelluille lukijoille. On valtavan hieno tunne, kun joku lukee omaa tekstiäni. Jos siitä saa vielä palautetta, melkein pakahtuu.

Kai näillä taas jaksaa – päivä kerrallaan.

Viestinnän asiantuntija Tuija Metsäaho pitää kieliaiheista blogia Elämänpuu. Hän on koulutukseltaan filosofian maisteri (suomen kieli) ja HSO-sihteeri.
Lue lisää: https://elamanpuu.blog/.

Lue myös Metsäahon aiemmin julkaistut kolumnit Meillä ei vietetä verkkarijoulua ja Someviestintä ei ole näpertelyä.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.