Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Kun katson kulunutta vuotta, se saa minut hengästymään monella tavalla. Vuosi on yllättänyt monin eri sävyin ja syvyydellään – olen saanut katsoa työelämää ja elämää aivan uudesta perspektiivistä. Silti tulin yllätetyksi, miten paljon pelko ja epävarmuus jättävät jälkiä.

Mihin katosi turvallisuus ja luottamus, jonka olin jo saavuttanut kaiken tapahtuneen jälkeen? Ja jälleen elämällä oli opetus – mitä enemmän yritin hallita ja pistää kampoihin vallitsevalle pelolle, sitä turvattomammaksi oloni muuttui.

Ymmärsin järjellä, että ympäröivien ihmisten hätä, vanhat kokemukset ja pelko tarttuivat iholleni. En hallinnut pelon tunnetta, joka oli ottanut lupaa kysymättä asuinpaikan sisimmässäni. Vastustin tuota tunnetta enkä kunnioittanut sen viestiä riittävästi – ja miten toiminkaan? Vetäydyin enkä pyytänyt apua.

Tuo ”ikivanha” malli, josta pyristelen pois, on sisäänkirjoitettuna minussa. Ymmärsin, että vetäytymiseni oli loukannut lähimpiä ystäviä ja Ihmisiä. Kysymys ei ollut siitä, ettenkö olisi luottanut heihin tai heidän apuunsa – kysymys oli omasta pelosta näyttää oma haavoittuvuuteni. Olin kuin haavoitettu eläin, jonka vanhat arvet repesivät auki ja alkoivat vuotaa uudelleen.

Pelon ja epävarmuuden alta paljastuivat vanhat heijasteet, jotka peilautuvat tunteiden kenttääni eikä mieli ymmärtänyt, kuinka paljon niistä on totta ja mikä heijastetta vanhasta ja ympäröivästä maailmasta. Luulin ja kuvittelin, että olin käynyt asioita läpi riittävästi, jotta olin pystynyt irrottamaan vanhasta – ja kaikkea muuta! Samalla, kun ihmisten hätä tarttui sisimpääni, se oli kuin omani.

Mieli ei anna periksi kuin pakon edessä

Minun oli kohdattava jälleen sisimmät kerrokset ja kipupiste, jota en voinut kiertää. Mieli on ihmeellinen ”otus”, se pistää hanttiin viimeiseen asti eikä anna periksi tai vapauta kivusta ennen kuin on pakko. Olen antanut sille toisen nimen, se on ylpeys – kuvitella olevansa loputtomiin vahva omassa itsessään. Vasta kohdattuani oman todellisen kipuni ja häpeäni, etten kykene enempään, ylpeys antoi periksi. Siitä levisi sisimpääni lämpö ja tilaa hengittää vapaammin. Tajusin jälleen kerran asettuvani itseni tielle – ylpeyden takana väijyy häpeä, joka hengittää niskaan ja kuiskii hiljaisella äänellä korvaani.

Kun annoin itselleni luvan kohdata pahimmat mörköni ja kipupisteeni, annoin luvan lähimpien ihmisten auttaa ja avata sylinsä. Se vasta pelottavaa olikin! Olla olemassa ilman hallintaa hetkestä ja kontrollia tulevasta. Antautua ja luottaa kuin pieni lapsi – antautua haavoittuvuudelle uudelleen ja uudella tavalla.  Kohdata oman pelkonsa ja löytää uudenlainen turva. Sellainen, joka ei perustu ylpeyteen, omavoimaisuuden tai yli-inhimillisen voiman harhaan.

Paradoksaalista on, että kaikkein suurimmalla hädän hetkellä eteeni on tullut ihmisiä, jotka – täysin tietämättöminä ponnisteluistani tai peloistani – ovat aidosti sanoneet jotakin kannustavaa tai kiittäneet siitä, miten olen koskettanut heitä. Yksi liikuttavimmista hetkistä koin viime viikolla, kun kaksi vanhaa oppilasta yli 11 vuoden takaa lähettivät paketin, jossa oli itseneulotut lapaset ja sukat. Mukana paketissa oli kortti, jonka sanat painoin sydämeeni. Rakkaudella tehty ja rakkaudella lähetetty.

Vain antautumalla haavoittuvuudelle voi saavuttaa vielä syvemmän elämän ja kirkkaimmat sävyt. Muistutan itseäni, että turvallisuus on osa minua eikä minun tarvitse mennä yksin kaiken tämän läpi. Kuka seisoo rinnalla, kun on vaikein hetki? Se, jolla on rohkein sydän.

Rohkeutta, toivoa ja luottamusta tulevaan!

• Rohkeutta on kohdata. Meissä kaikissa on paljon enemmän kuin itse uskoisimmekaan. Älä pelkää kohdata.
• Antautuminen on prosessi. Vain sinä tiedät, milloin olet valmis. Ole itsellesi lempeä ja ymmärtäväinen – olen tarvinnut kaiken tähän asti kokemasi päästäksesi tähän pisteeseen.
• Elämässä on aina kerroksia, joiden alta löytyy uusia ulottuvuuksia. Katso, niitä rohkeasti.
• Kaikilla tunteilla on AINA viesti sinulle. Pysähdy tunteiden äärelle. Ne johdattavat sinut parhaimmillaan keveyteen.
• Luota elämään – se kantaa. Kaikki menee ohi aikanaan. Aivan kaikki.

Tiina Latikka on ammatticoach ja Mind Coach, joka auttaa ihmisiä johtamaan itseään kohti todellista intohimoa, unelmia, tavoitteita ja ottamaan käyttöön täyden potentiaalin niin työ- kuin yksityiselämässäkin. Latikka on työskennellyt coachina ja työnohjaajana yli kymmenen vuoden ajan.

Lisätietoja Tiina Latikasta löydät osoitteesta https://sillanrakentajafi.wordpress.com/. Facebook ja Instagram @tiina.latikka.

Lue myös Latikan edelliset kolumnit Kun päästää irti, saa enemmän kuin osaa odottaa, Yhteys syntyy vastavuoroisuudesta ja hyväksynnästä ja Hiljaisuudessa on tuhat sanaa.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.