Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Jari Hakanen on tehnyt pitkän uran käytännönläheisenä tutkijana ja työhyvinvoinnin uranuurtajana. Työn imu -käsitteen 2000-luvun alussa lanseerannut Hakanen on koko polveilevan ja monipuolisen työuransa ajan tarkastellut työelämää laaja-alaisesti – ja positiivisesta näkökulmasta.

Tutkimusprofessori Jari Hakanen on työskennellyt Työterveyslaitoksella jo yli kaksikymmentä vuotta. Uraansa hän ei ole koskaan tietoisesti suunnitellut, vaan tehtävät ovat mutkien kautta johtaneet toisiin. Alun perin Hakasesta kuitenkin piti tulla diplomi-insinööri.

– Tulen duunariperheestä, jossa isä työskenteli metallimiehenä ja äiti kaupan kassana. Pääsin oppikouluun ja menestyin hyvin koulussa. Minulla oli kymppi muun muassa pitkässä matematiikassa, fysiikassa ja kemiassa ja psykologian opettajan suosituksesta hain Teknilliseen korkeakouluun, Jari Hakanen kertoo.

Hakanen pääsi konetekniikan laitokselle vuonna 1980 ja aloitti opinnot, mutta kova konetekniikka ei ollut hänen juttunsa. Puolentoista vuoden opintojen jälkeen hän pohti tilannetta ja alkoi hakea muun alan töitä.

– Minulle oli iso pettymys, että en löytänyt opintoihin motivaatiota. Minua kiinnostivat kaikki sellaiset aineet, joita kunnon teekkari ei olisi siihen maailmanaikaan lukenut. Hain töihin Koskelassa sijaitsevaan Hyvösen lastenkotiin, sillä halusin nähdä, millaista on työ lasten ja nuorten parissa, Hakanen sanoo.

Hakanen pääsi lastenkotiin määräaikaiseksi nuoriso-ohjaajaksi puoleksi vuodeksi, vaikka oli kouluttamaton kaksikymppinen. Hakasta kalvoi epäonnistumisen tunne keskeytyneiden opintojen vuoksi ja hän hakeutui työvoimatoimiston ammatinvalintapsykologin juttusille.

– Pohdin ammatinvalinnan ohjaajan kanssa psykologin tai lääketieteen opintoja, mutta hän huomautti, että lääketieteellinen olisi samanlaista luonnontiedettä kuin teknillinenkin ja suositteli psykologiaa. Menin Kontulan kirjastoon ja löysin Antti Eskolan Sosiaalipsykologia-klassikkokirjan, joka kolahti kovaa. Innostuin, sillä tajusin löytäneeni oman juttuni.

Oma ala löytyy

Hakanen innostui sosiaalipsykologiasta ja meni valtiotieteellisen pääsykokeisiin vuoden 1982 syksyllä. Opiskelemaan päästyään hän tunsi tulleensa oikeaan paikkaan.

– Se oli pieni laitos, jossa pääsi mutkattomasti osaksi yhteisöä. Meitä saman vuoden pääaineopiskelijoita oli vain kymmenkunta ja oli helppoa tutustua muihin opiskelijoihin sekä opettajiin ja tutkijoihin.

Hakanen nautti opiskelusta täysin siemauksin ja suoritti laajan tutkinnon opiskellen myös monia sivuaineita. Pitkän opiskeluajan vuoksi hän otti opintolainaa ja kävi välillä töissä.

– Opiskelin pääaineen lisäksi muun muassa sosiaalipolitiikkaa, viestintää, tilastotieteitä, filosofiaa ja suoritin sosiologiasta syventävät opinnot. Lisäksi olin aktiivinen ainejärjestö-, tiedekunta- ja ylioppilaskuntatoiminnassa, Hakanen kertoo.

Opintojen loppuvaiheessa Hakanen haki pitkään graduaihetta eikä tarpeeksi merkityksellisen tuntuista aihetta tahtonut löytyä. Sitten hän näki yliopistolaitoksen ilmoitustaululla ilmoituksen, jossa kaksi silloisen HYKSin lääkäriä haki graduntekijöitä syöpää sairastavien elämänlaatuun liittyviin teemoihin.

– Äitini kuoli 45-vuotiaana yllättäen astmaattiseen sairaskohtaukseen, mikä oli minulle pysäyttävä kokemus. Silloin huomasin, miten ihmiset suhtautuivat kuolemaan hyvin eri tavoin ja kuinka vaikea asia kuolema on yhteiskunnassamme. Surun lisäksi minulle jäi älyllinen kiinnostus asiaan, ja nähdessäni ilmoituksen mietin, voisinko tehdä gradun saattohoitovaiheesta.

Lääkärit Anneli Vainio ja Päivi Hietanen pitivät kovasti Hakasen graduehdotuksesta ja hän pääsi haastattelemaan lääkäreitä, hoitajia ja potilaita yliopistollisessa sairaalassa, kaupungin sairaalassa ja juuri perustetussa Terhokodin yksikössä.

– Näin tein laadullisen etnografisen gradun kolmessa sairaalassa. Tämä tuntuu yhä henkilökohtaisesti tärkeimmältä tutkimukselta, jonka olen urallani tehnyt. Sain siitä laudaturin ja se hyväksyttiin myös lisensiaattityönä.

Ammatillisen kehityksen aikaa

Gradua tehdessään Hakanen oli työskennellyt Järvenpään seurakuntaopistossa määräaikaisena yhteiskunnallisten aineiden opettajana, vaikka hänellä ei ollut opettajan pätevyyttä.

– Työskentelin kevätlukukauden 1990 opettajana, mikä oli minulle täysin uutta. Se oli hurjaa aikaa, koska työmatkani kesti suuntaansa puolitoista tuntia ja opetusta oli 25 tuntia viikossa. Opetin muun muassa peruskoulun kymppiluokkalaisia, lastenohjaajia ja nuoriso-ohjaajia.

Valmistuttuaan Hakanen huomasi lehti-ilmoituksen, jossa Työväen sivistysliiton opintokeskus haki aikuiskouluttajaa ja oppimateriaalitoimittajaa. Hakanen haki paikkaa ja sai sen.

– Vastuullani oli sosiaalipuolen koulutustoiminta. Muistan vielä ensimmäisen suunnittelemani kurssin, joka oli valtakunnallinen, kaksipäiväinen eläkkeelle jäämisen valmennus. Jännitin kamalasti kurssin pitämistä, olin silloin kolmekymppinen, Hakanen kertoo.

Hakanen nautti päästessään työskentelemään vammaisryhmien, ohjaajien, vapaaehtoistyöntekijöiden ja omaishoitajien kanssa. Myöhemmin kuvaan tulivat myös työttömien koulutukset, kun 90-luvun lama rysähti päälle.

– Työn ohessa suoritin yliopistossa aikuiskouluttajaopinnot hankkiakseni itselleni aikuiskouluttajan pätevyyden. Työskentelin Työväen sivistysliitossa yhteensä viisi vuotta ja nämä vuodet olivat ammatillisen kehityksen aikaa. Olin pitänyt itseäni teoreetikkona, mutta minusta kuoriutui paljon muutakin, sillä opin paljon käytännön taitoja ja tiedon soveltamista sekä pääsin kohtaamaan erilaisia ihmisiä.

Tutkimustyö kuitenkin kiinnosti Hakasta. Hänen gradunsa oli herättänyt huomiota ja Hakanen kävi esitelmöimässä aiheesta sekä piti ensimmäisen kansainvälisen keynote-puheenvuoronsa.

– Ajattelin, että minusta voi tulla vanhana kitkerä ukko, jos en pääse tekemään tutkimusta. Ja kuinka ollakaan, minulle tarjoutui tilaisuus, johon tartuin.

Tutkimustyö vetää puoleensa

Hakanen otti toimivapaata Työväen sivistysliitosta ja aloitti vuonna 1995 kahden ja puolen vuoden määräaikaisen tutkijapestin silloisessa Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakesissa. Tehtävä liittyi Kansanterveyslaitoksen meneillä olleeseen laajaan itsemurhien ehkäisyprojektiin.

– Stakesissa tein arviointitutkimusta siitä, kuinka tämä valtava ja maailmallakin ainutkertainen projekti oli toteutunut eri sektoreilla. Työskentelin koulujen, perheneuvoloiden, kirkon ja puolustusvoimien kanssa. Vastasin seitsemän erilaisen osatutkimuksen aineistonkeruusta ja raportoinnista, Hakanen kertoo.

Määräaikaisuus päättyi vuoden 1997 lopussa, jonka jälkeen Hakanen oli palaamassa takaisin Työväen sivistysliiton aikuiskouluttajatehtäviin. Hänen silmiinsä kuitenkin osui työpaikkailmoitus, jossa Työterveyslaitos haki määräaikaista työuupumustutkijaa. Aihe tuntui omalta ja Hakanen haki paikkaa.

– Aloitin Työterveyslaitoksella helmikuussa 1998. Huomasin pian, että työelämätutkimus oli 90-luvun lopulla hyvin negatiivispainotteista ja asioita käsiteltiin vain ongelmien näkökulmasta. Minun oli vaikea uskoa, että tämä oli koko kuva, sillä ihmiset myös nauttivat työstään. Halusin selvittää asiaa tästäkin näkökulmasta.

Hakasella ei kuitenkaan ollut tutkimusvälineitä asian tutkimiseen. Hänen onnekseen Työterveyslaitoksen yhteydessä silloin toiminut Niva (The Nordic Institute for Advanced Training in Occupational Health) järjesti seuraavana vuonna Lapissa työuupumuksen kansainvälisen kurssin, jota Hakanen veti yhdessä esimiehensä Raija Kalimon kanssa. Tilaisuuteen tuli puhumaan myös tunnettu työuupumustutkija Wilmar Schaufeli.

– Kävimme Schaufelin kanssa mielenkiintoisia keskusteluja. Myöhemmin hän kutsui minut Utrechtin yliopistoon tutkijavieraaksi ja työskentelin siellä Schaufelin ja Arnold Bakkerin kanssa määräaikaisena tutkijana kaksi kuukautta vuonna 2002. Siellä opettelin tutkimusmenetelmiä ja kirjoitin ensimmäiset kansainväliset tutkimukseni työn imusta – jolle en vielä silloin ollut keksinyt suomenkielistä nimeä.

Työn imusta väitöskirja

Kotimaassa Hakanen sai mielenkiintoisen tutkimushankkeen Helsingin kaupungin opetusvirastolta liittyen opettajien työuupumukseen. Opetusvirasto halusi, että paitsi opettajien myös koko viraston työolot ja hyvinvointi tutkitaan.

– Ehdotin, että voisimmeko tutkia myös myönteistä puolta, eli sitä, mikä kannattelee opettajan työssä. He onneksi innostuivat ehdotuksestani ja siitä alkoi työn imu -tutkimus, jota ei vielä siinäkään vaiheessa kutsuttu sillä nimellä.

Nimeä ilmiölle Hakanen oli ehtinyt pohtia jo pidemmän aikaa. Alkuperäinen termi work engagement oli hankala kääntää. Koska ilmiö oli uusi, Hakanen halusi keksiä sille kokonaan uuden sanan.

– Kerran sanoin turhautuneena työkaverilleni, että sehän on työn imua, mutta miksi se oikein pitäisi nimetä. Työkaveri vastasi, että sehän on hyvä sana. Itse ajattelin, että se on ihan epätieteellinen ja hönö sana, mutta sitten jäin makustelemaan sitä, Hakanen kertoo.

Hakanen otti yhteyttä kielitoimistoon ja kysyi heidän mielipidettään. Kielitoimiston raati pohti sanaehdotusta ja antoi vastauksensa.

– Olin miettinyt, että onko termi alatyylinen, mutta sain vastauksen, että ”sana ei ole alatyylinen, mutta kieltämättä vähän trendikäs”. Ajattelin, että sen kanssa voin kyllä elää ja siitä lähtien käytin termiä työn imu.

Viisi vuotta Työterveyslaitoksella työskenneltyään Hakasen työsuhde oli katkolla, sillä määräaikaisuus oli päättymässä. Hakanen haki muualle töihin, mutta ei onnekseen löytänyt uutta paikkaa.

– Lopulta hain apurahan Työsuojelurahastosta väitöskirjan tekoa varten. Olin jo vuosia suunnitellut väitöskirjan tekoa ja minulla oli ollut jo kaksi aiempaakin väitöskirja-aihetta, mutta olosuhteiden pakosta ne olivat jääneet kesken. Halusin palavasti tehdä viimein väitöskirjan ja kun kalenteriin tuli tilaa ja apuraha järjestyi, kävin innolla väitöskirjan kimppuun.

Väitöskirja, jonka nimenä oli Työuupumuksesta työn imuun, valmistui vauhdikkaasti vuodessa. Hakanen teki laajan väitöskirjan suomeksi ja kirjasta otettiin peräti neljä painosta. Väitöstilaisuus pidettiin tammikuussa 2005.

– Väitöstilaisuus oli upea kokemus. Yliopiston iso sali oli viimeistä sijaa myöten täynnä, ja jotkut sosiaali- ja terveysministeriön virkamiehet joutuivat jopa seisomassa seinää vasten, kun eivät mahtuneet istumaan. Vastaväittelijäksi sain suurenmoisen Juhani Kirjosen, jonka kanssa kävimme neljän tunnin hienon väitöskeskustelun.

Vakityötä ja tutkijaparatiisia

Vuoden 2004 alussa Hakanen sai vakituisen paikan Työterveyslaitoksella. Vuosien kuluessa työn imu -tutkimusta on seurannut työn voimavaralähtöinen tutkimus, palvelevan johtamisen, työn tuunaamisen ja aktiivisen muutoksiin sopeutumisen sekä sisäisen yrittäjyyden tutkiminen.

– Sen rinnalla, että tutkitaan asioita, jotka kuormittavat, uuvuttavat ja aiheuttavat masennusta, tarvitaan rinnalla vahvasti myös voimavaralähtöistä tapaa ajatella. Ei voi olla vain joko tai, sillä se tuottaa mustavalkoisen kuvan, molempia puolia tarvitaan.

Vuonna 2014 Hakanen otti kaksi vuotta virkavapaata Työterveyslaitokselta päästessään Helsingin yliopiston tutkijakollegiumiin, jonka osallistujat valittiin kovan kansainvälisen arvioinnin ja seulonnan tuloksena.

– Oli hienoa kokea tutkijaparatiisi, jossa oli täysi vapaus tehdä sitä, mitä halusi, ja jossa oli tilaa hengittää. Kollegiumiin osallistui taiteilijoita, arkkitehtejä, filosofeja, ja historioitsijoita ympäri maailmaa. Itse olin ainoa empiiristä soveltavaa tutkimusta tekevä. Vaikka edistin myös Työterveyslaitoksen hankkeita, oli mahdollisuus tehdä monenlaisia juttuja.

Tätä nykyä Hakanen työskentelee tutkimusprofessorina Työterveyslaitoksella Meilahdessa. Itseään Hakanen kutsuu sekatyömies Jantuseksi, sillä hän on aina tarttunut monenlaisiin tehtäviin eikä pidä itseään ainoastaan tutkijana.

– Olen tuunannut oman työni aika laajaksi paletiksi. Ydintyöhöni kuuluu tutkimusrahoitusten hakemista, kansainvälisen ja suomalaisen tutkimuksen tekemistä, projektien vetämistä ja nuorempien tutkijoiden ohjaamista. Toimin myös sosiaalipsykologian dosenttina Helsingin yliopistossa, joten teen myös ulkopuolista ohjaustyötä.

Tämän lisäksi Hakanen kouluttaa ja luennoi niin paljon kuin ehtii. Mediayhteistyö vie myös paljon aikaa, sillä yhteydenotot ovat vuosien varrella lisääntyneet ja haastattelu- tai puhujapyyntöjä tulee lähes päivittäin.

– Joudun jatkuvasti tasapainoilemaan, miten huolehtia ydintyöstä, josta olen vastuussa ja miten palvella erilaisia ulkopuolisia tahoja, jotka ovat kiinnostuneet työhyvinvointiteemoista.

Ystävällisyys lisää hyvinvointia

Hakanen uskoo siihen, mitä on hyvinvointitutkimuksissaan oppinut. Hakanen haluaa olla ystävällinen ja kannustava ja auttaa muita työyhteisössä omien rajojensa mukaan.

– Usein myös ein sanominen on työssä välttämätöntä. On tärkeää, että työ pysyy omankokoisena yhtälönä, ja tilaa jää riittävästi myös muullekin elämälle.

Työn vastapainoksi Hakasella onkin paljon harrastuksia. Etenkin fyysiset harrastukset ovat Hakaselle mieluisia.

– Pelaan Padelia vanhojen ja nykyisten työkaverieni kanssa. Kesäkaudet pelaan jalkapalloa ja käyn lenkillä. Meriuintia harrastan ympäri vuoden.

Seitsemän vuotta sitten Hakanen huomasi, ettei pelkkä fyysinen rasitusliikunta riitä istumatyön vastapainoksi. Selän välilevyt alkoivat reistailla ja siitä toivuttuaan Hakanen aloitti pilateksen.

– Pilates on pitänyt selkäni kunnossa ja olen harrastanut sitä uskollisesti kerran viikossa. Vaikka opettaja on todella hyvä, haluaisin paljon mieluummin riehua fyysisissä lajeissa. Mutta olen kyllä huomannut, että pilateksesta on hyötyä myös palloilulajeille.

Hakanen rakastaa taiteita ja on harrastanut elokuvia tosimielellä. Myös teatteri, musiikki, taidenäyttelyt ja lukeminen ovat hänen sydäntään lähellä.

– Yksi lempiharrastukseni on ruoanlaitto. Käytän siihen paljon aikaa viikonloppuisin ja se on perheemme yhteinen juttu.

Lisäksi Hakanen tykkää matkailusta ja siihen liittyvästä kielten opiskelusta. Etenkin Italia niin maana kuin kielenä kiehtoo häntä.

– Olen harrastanut italian kieltä, sillä kielen opiskelu avaa aivan uusia maailmoja. On ihanaa matkustaa sellaiseen maahan, jonka kieltä on vähänkin oppinut.

Työssään Hakanen haluaa jatkaa suomalaisen työhyvinvoinnin ja työelämän laadun parantamisen parissa, sillä hänellä on, omien sanojensa mukaan, maailmanparantajan mentaliteetti.

– On hienoa, että pystyn vaikuttamaan ja tuottamaan jotain konkreettista, vaikka teen tutkimustyötä tietokoneeni ääressä. Elämänpolkuni ei ole ollut niitä helpoimpia, mutta toisaalta olen hyvin kiitollinen kaikista niistä mahdollisuuksista, jotka elämä on tuonut kohdalleni.

Jos tykkäsit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.