Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Parikymppinen tyttäreni oli lähtemässä vaellusreissulle Lappiin. Hän tarvitsi mukaan vanhan rinkkansa. Sitä ei kuitenkaan löytynyt mistään. Etsimme varastoista, kaapeista, sänkyjen alta. Mihin ihmeeseen rinkka oli voinut kadota? Viimeksi rinkkaa oli käytetty rippileirillä muutama vuosi sitten. Olimme aivan varmoja, että se oli edelleen tallessa jossain. Mutta missä?

Koko viisihenkinen perheemme osallistui rinkan etsintään. Tai varhaisteini-ikäiset pikkuveljet lähinnä seurasivat tätä etsintäoperaatiota vähän huvittuneina ja pysyttelivät kauempana koko keissistä.

Kun rinkkaa oli haettu monta päivää, toisella pikkuveljistä paloi hermo. Hän parkaisi kovaan ääneen:
”Mikä hitto on RINKKA?!”
Mitä ihmettä? Eikö tuo poika tiedä, mikä on rinkka? Onko hän niin vieraantunut retkeilystä, ettei tiedä tämmöisen perustarvikkeen kuin rinkan nimeä?
”Etkö tosiaan tiedä, mikä on rinkka”, kysyin.
”En.”
”Se on sellainen reppua isompi selkään pantava laukku, johon pakataan matkalla tarvittavat vaatteet ja muut välineet.”
”Aijaa.”

Oletin jotenkin, että rinkka kuuluu tuon ikäisen perussanavarastoon. Itse olin ollut nuorena partiossa ja silloin tarvittiin aina rinkkaa. Oman perheeni kanssa emme olleet tehneet yhteisiä vaellusretkiä, joten eihän se ihme ollut, että sana kuulosti kaupunkilaislapsesta oudolta.

Olin lukenut lapsilleni säännöllisesti ja kartuttanut näin heidän sanavarastoaan. Rinkkaa noissa kirjoissa ei ilmeisesti ollut mainittu.

Poikien lukutaidosta tai lukutaidon puutteesta kohistaan aika ajoin. Ylen uutisen mukaan kirjoja lukenut teini osaa jopa 70 000 sanaa ja kirjoja lukematon vain 15 000. Lukemattomuus tyhmentää. Pojat kartuttavat sanavarastoaan monesti netissä. Vaikka he eivät lukisi kirjoja, he saattavat lukea päivittäin paljon erilaisia muita tekstejä. Karttuu se sanavarasto niinkin.

Sanavarasto ei tietenkään ole koskaan täydellinen. Iän myötä sieltä putoaa pois joitain sanoja – ainakin minulta. Uusiakin tulee matkan varrella toivottavasti tilalle. Mutta sen olen tähän mennessä huomannut, ettei sanavarasto ole aukoton.

Kun itse olin aikanaan töissä osastosihteerinä bränditalossa, opin uusia sanoja. En osannut ennestään markkinointijargonia. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Olin palannut äitiyslomalta ja puhkuin intoa päästä takaisin työelämään. Lapset oli tehty ja oli aika keskittyä uraan.

Työpaikalla osastopalavereissa puhuttiin displaysta. Sama sana nousi esiin myös muissa yhteyksissä. Tuotepäälliköiden puheissa vilahti tämän tästä display-sana. Minä en tiennyt, mitä sillä tarkoitettiin. Vaivihkaa tutkin englanti-suomi-sanakirjaa, mitä siellä sanotaan. Miten display on käännetty? Siellä sanottiin muun muassa näin: näyttely, esitys. En tullut hullua hurskaammaksi. Olin kolmekymppinen perheenäiti, enkä halunnut tunnustaa tyhmyyttäni kertomalla, että en tiedä, mikä on display. Olisi varmaan pitänyt huutaa ääneen: ”Mikä ihme on DISPLAY!?”

Myyntikokouksessa sain lopulta asiaan selvyyden. Tuotepäälliköt esittelivät oman kategoriansa tuotteitaan ja markkinointitoimia. Kaikilla oli brändin ilmeen mukainen display suunniteltuna kauppoihin. Se on pahvinen esillepanoteline. Sellainen, joita on kaupan käytävillä niin, että niihin melkein kompastuu. Kylläpä oli helpottunut olo, kun pystyi seuraavalla kerralla kuuntelemaan keskustelua niin, että tajusi, mistä puhuttiin.

Niin ja se kadonnut rinkka. Se löytyi lopulta varastosta matkalaukun sisältä. Joku oli sen sinne järkevästi tilaa säästäen pakannut.

Viestinnän asiantuntija Tuija Metsäaho pitää kieliaiheista blogia Elämänpuu. Hän on koulutukseltaan filosofian maisteri (suomen kieli) ja HSO-sihteeri.
Lue lisää: https://elamanpuu.blog/. Lue myös Metsäahon aiemmin julkaistu kirjoitus Kutoisinko sukat vai neuloisinko lapaset?

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.