Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

OECD:n terveysraportin mukaan meillä Suomessa on Euroopan eniten mielenterveysongelmia. Tämä on jokseenkin käsittämätöntä maassa, joka on jo kaksi kertaa valittu maailman onnellisimmaksi maaksi ja jossa elämisen perusrakenteet ovat tutkitusti huippuluokkaa. Monet näistä mielenterveyden ongelmista kumpuavat työelämän haasteista, vaikka työelämän laatukin on Suomessa tutkitusti Euroopan huippua.

Mikä tässä yhtälössä mättää? Olen vankasti sitä mieltä, että ainakin yksi syistä on edelleen vahvasti yhteiskunnassamme vaikuttava toksinen yksin pärjäämisen kulttuuri. Yksin pärjäämisen käsite on jo itsessään täysin epäinhimillinen, sillä me ihmiset olemme lähtökohtaisesti täysin riippuvaisia toisistamme.

Tämä vaikeuttaa myös ennaltaehkäisevää toimintaa, sillä ongelmat suorastaan räjähtävät silmille silloin, kun ollaan jo syvällä niiden syövereissä. Usein ne nousevat esille kanssakulkijoidenkin tietoisuuteen täydellisinä yllätyksinä.

Työelämän viheliäät vitsaukset

Nykyajan työelämän vitsaukset ovat harvinaisen viheliäisiä; yhtenä esimerkkinä psykososiaalinen kuormitus, joka on entistä enemmän läsnä, koska tietotyöläisiä on yhä enemmän. Psykologisen turvallisuuden tärkeys sen sijaan tunnetaan, vaikka sen merkitystä korostetaankin enemmän luovuuden ja innovoinnin mahdollistajana, ei niinkään henkisen hyvinvoinnin näkökulmasta.

Itselläni ei ole kompetenssia eikä valmiita vastauksia siihen, miten voisimme taklata tätä ikävää lumipalloefektiä, josta saamme lukea huonoja uutisia lähes joka päivä. Olen tosin miettinyt tätä koko ikäni, sillä kuten monella muullakin, omaan elämääni ja työelämääni on mahtunut sekä matala- että korkeapainetta. Olen myös päässyt seuraamaan vierestä erilaisia kulttuureja ja ihmisiä sekä siinä samalla erilaisia tapoja reagoida elämän paineisiin.

Tavoittamaton täydellisyys

”Älä pelkää täydellisyyttä; et koskaan tavoita sitä”, lausahti Salvador Dali ja jatkoi luomistaan.

Taidot, joiden olen huomannut monen kohdalla toimivan ja joita olen kovasti yrittänyt opetella – ja luultavasti joudun opettelemaan koko elämäni – ovat tyytyväisyystaidot. Tyytyväisyystaidoilla tarkoitan sitä, että jos on lähtökohtaisesti valmis tunnustamaan itselleen sen tosiasian, että epäonnistuminen on ihan sallittua ja se kuuluu olennaisena osana elämään oppisen polkua, kaikesta tekemisestä tulee hiukan keveämpää.

Monella meistä sen sijaan on ankara, sisäinen kriitikko, joka puskee meitä herkeämättä kohti täydellistä – ja useimmiten mahdotonta – suoritusta. Renkinä terve itsekritiikki on mitä mainioin motivaattori, mutta isäntänä se voi olla mitä julmin diktaattori.

Hauraus ei ole heikkoutta – sen tunnistaminen ja tunnustaminen vaatii rohkeutta kohdata itsensä rehellisesti. Hauraus ei myöskään ole ihmisen järjestelmävika. Se on olennainen osa inhimillistä käyttöjärjestelmäämme. Sitä vastaan asetetut sisäiset tai ulkoiset palomuurit ovat enemmänkin pelkomuureja.

Pelko ja perfektionismi ovat sen sijaan petikavereita. Jatkuva pelko siitä, että joutuu tunnustamaan oman heikkoutensa ja siitä, että suorituksesta ei tulekaan napakymppiä, saa toimimaan jatkuvassa taistelutilassa. Ainoastaan hyväksymällä oman haurautensa, on mahdollista hyväksyä toistenkin hauraus. Armollisuus itseään kohtaan on samalla armollisuutta muitakin kohtaan. Itsemyötätunto ruokkii myötätuntoa.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että asiat tulisi tehdä viis veisaten ja sinne päin. Ei se, että Salvador Dali myönsi täydellisyyden olevan tavoittamaton, vähentänyt millään tavalla hänen intoaan luoda uutta ja jatkaa itsensä kehittämistä.

Ongelma ei ratkea syyllistä etsimällä

Tapahtumajärjestäjänä tiedän tasan tarkkaan, että on paljon todennäköisempää, että jokaisessa tapahtumassa jokin menee pieleen, kuin että kaikki menee pulmitta putkeen. Ongelmien syntyessä tapahtumapäivänä ei ole aikaa muuhun kuin reagointiin. Silloin on tärkeintä suunnata kaikki energiat ongelman ratkaisuun. Tätä jankutan myös kaikille tapahtumajärjestelyissä mukana oleville. Miksi? Siksi, että virheet ja mokat ovat osa (työ)elämää ja niitä voi tapahtua aivan kenelle tahansa. Ja siksi, että tärkeintä on osata kohdistaa energiansa vain niihin asioihin, joihin voi itse sillä hetkellä vaikuttaa.

Liian usein ongelmien ilmetessä alamme etsiä syitä ja syyllisiä sen sijaan, että suuntaisimme kaiken energiamme tärkeimpään asiaan eli tilanteen ja ongelman ratkaisemiseen. Ongelmien ilmaantuessa on tuiki tavallista kuulla ihmisten kysyvän: Kenen vastuulla tämä oli? Kenen syytä tämä oli? En ole vielä koskaan havainnut, että syyllistä jahtaamalla olisi itse ongelma saatu ratkaistua ripeästi.

Täydelliseen suoritukseen kurottava katsoo aina taaksepäin etsien sieltä vikoja ja rämpien menneessä. Tyytyväistaidot omaava sen sijaan katsoo eteenpäin ja keskittää voimansa ratkaisuihin.

Armollisuus ei ehkä ole yleisavain kaikkiin ongelmiin, mutta sen mukanaan tuoma ymmärrys ja myötätunto voivat vaikuttaa siihen, että ainakin jokin ovi jää menemättä vaikeammin avattavaan takalukkoon.

Jyri Kansikas on paremman työelämän rakentaja ja työhyvinvoinnin edistäjä, joka työskentelee toimitusjohtajana Work goes happy Oy:ssä.

Lue myös Kansikkaan edelliset kolumnit Utelias mieli on joustava ja luova ja Aika on rahaa.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.