Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Muutama vuosi sitten löysin itseni tilanteesta, jossa minulle oli yllättäen ja erinäisistä syistä johtuen kertynyt valtava määrä töitä. Ja siinä vaiheessa, kun tämän työvuoren suuruus hahmottui, tunsin oloni äärimmäisen tukalaksi.

Sattumoisin samaan aikaan tavoittelin paria henkilöä puhelimitse ja kummallakin oli niin kova kiire, etteivät he ehtineet keskustella kanssani, vaan pyysivät lähettämään sähköpostia. Kyse oli pienistä, mutta tärkeistä asioista, joiden selvittämiseen puhelimitse olisi mennyt vain minuutti. Lopulta näistä pikkujutuista alkoi viikkoja kestänyt sähköpostipallottelu, joka loppujenlopuksi ratkesi kumpainenkin sillä minuutin puhelulla. Kulutimme siis kaikki hukkaan rutkasti aikaa ja energiaa.

Sähköpostipallottelusta viisastuneena teinkin yhden elämäni parhaista päätöksistä. Lopetin kiire-sanan käytön kokonaan. Miksi? Koska olen huomannut, että hyvin usein kiire on aivan itse aiheutettua. Omallakin kohdallani. Näinä digitaalisuuden aikoina olemme alkaneet rakentaa turhaa ja ylimääräistä kuormitusta aivan itse. Puhelimiin ei vastata, kun ei ole ”aikaa”, mutta loputtomiin sähköpostiketjuihin sitä tuntuu kuitenkin riittävän ja sitten niitä päivitellään – ja taas tulee kiire.

Keskittyminen olennaiseen

Viime vuosina olen pohtinut todella paljon omia tapojani käyttää aikaani ja energiaani, sillä aina tämän vuoden alkuun asti pyöritin yritystäni täysin yksin, ilman yhtään työntekijää. Järjestämäni tapahtumat ovat kasvaneet melko isoiksi ja varsinkin niiden lähestyessä erilaista tekemistä riittää.

Viime vuoden päätapahtumassa oli yhteensä 138 yksittäistä puheenvuoroa ja lähes sata näytteilleasettajaa. Kaikilla tietysti omat oikeutetut ja tärkeät tarpeensa. Ohjelmaa tuli korjattua otsikoiden muuttuessa lähes päivittäin. Yhteensä ohjelman korjauksia tuli tehtyä lähes yhtä paljon kuin niitä puheenvuorojakin oli. Ja muutokset piti tietysti tehdä joka kerta myös kaikkiin mahdollisiin materiaaleihin.

Ajan saatossa – ja vähän pakonkin edessä – olen opetellut päivittäin karsimaan kaikki turhat tekemiset ja pyrkinyt keskittymään olennaiseen. Muuten omat resurssini eivät olisi millään riittäneet. Sähläämiseen ja poukkoilemiseen ei yksinkertaisesti ole varaa.

Armollisuutta itselle

Myös kykyni olla armollinen itselleni on tämän myötä kehittynyt, sillä virheitä sattuu ja tapahtuu. Tärkeintä on, miten niihin suhtautuu ja mihin suunnata energia niitä kohdatessaan. Ei virheiden märehtimiseen, vaan pelkästään niiden ratkaisemiseen. Turha märehtiminen syö vain energiaa ratkaisujen löytämiseltä.

Keväällä minulla oli ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua maailman tunnetuimpaan onnellisuustutkijaan, Emma Seppälään, jonka olin kutsunut Suomeen vieraakseni järjestämääni WGH iltagaalaan. Jo ensi tapaamisellamme häkellyin hänen kyvystään huokua kokonaisvaltaista, tasa-arvoista läsnäoloa. Keskustelinkin tästä hänen kanssaan useaan otteeseen ja keskustelumme aiheesta ovat jatkuneet.

Seppälän kautta tutustuin myös Art of living -kurssin ohjaajaan Tapio Eerikäiseen, jonka vetämä, kevään viimeinen hengitysharjoitusten kurssi järjestettiin kesäkuussa toimistollani. Onnekseni osallistuin siihen. Tekemistä lähestyvien lomien takia oli nimittäin enemmän kuin riittävästi ja mietin, olisiko minulla juuri sillä hetkellä tarpeeksi aikaa ja energiaa käyttää tähän kurssiin kolmea päivää. Näin jälkeenpäin voin todeta, että ne kolme päivää toivat minulle roppakaupalla lisää resursseja ja aikaa. Samoin kykyä keskittyä entistä enemmän hetkeen kuin taitoja antaa epämiellyttävienkin ajatusten vapaasti virrata, jäämättä rämpimään niissä. Ei ihan pikkujuttu, sillä kun ne oppii hyväksymään, ne eivät myöskään jää kaivelemaan. Eikä niistä siten synny itseään ruokkivia römpiöitä.

Vuorovaikutus avartaa

Myös kykyni keskittyä olennaiseen on kehittynyt ja aion pitää sen päivittäisestä kehittämisestä kiinni. Ihan niin kuin oppimistani hengitysharjoituksista.

Kaikki nämä opit liittyvät aina toisiin ihmisiin ja vuorovaikutukseen heidän kanssaan. Olisinko oivaltanut hetkessä olemisen ja elämisen mahtavuuden ja mahdollisuuden ilman vuorovaikutusta ja ajatusten vaihtoa toisten ihmisten kanssa? Olisinko lopettanut kiire-sanan käytön? Tuskin.

Aionkin keskittyä ja kehittää entistä tarmokkaammin myös tietoista läsnäoloa kaikissa kohtaamisissani, sillä jokaisesta tapaamisesta voi oppia jotain ja saada omaa elontietään avartavaa ajateltavaa.

Ja jokaisesta kohtaamisesta voi myös syntyä jotain aivan uutta ja upeaa. Siksi kannattaa aina olla totaalisesti läsnä.

Jyri Kansikas on paremman työelämän rakentaja ja työhyvinvoinnin edistäjä, joka työskentelee toimitusjohtajana Work goes happy Oy:ssä.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.