Tänään on juuri se päivä, jolloin hermostus kiristyy vanteeksi pään ympärille ja silmissä sumenee kiukusta ja harmista. Kiire ja minuuttiaikataulu tiivistävät tunnelman ja kiristävät äänen kurkunpäästä irtoavaksi harmin pihinäksi. EN ole parhaillani, olen tuskin olemassa, sillä aikaa on enää vain kolme minuuttia, eikä tämä pahuksen Excel taaskaan tottele. En tajua mikä tätä vaivaa, miksi tämä ei nyt ymmärrä, mitä haluan.

Siinä se on, ristiriita sinun ja tietojärjestelmän välillä. Yhtä hyvin kiukun kohde voi olla työkaveri tai asiakas, kerta kaikkiaan vain joku, joka on ylimääräinen rikka sinun sopassasi juuri nyt. Minulla se oli tänään työkaverin poissaolo, joka tarkoitti minuuttiaikataulua ja sen tiivistämistä. Aikaa laskettiinkin sekunteina ja ruokatauko tarkoitti lähinnä säälivän työkaverin kaupasta tuomia eväitä, jotka haukattiin kaikkien sääntöjen vastaisesti juuri työpöydän ääressä, leivänmuruja näppäimistön väliin tiputellen.
Näitä sattuu, eikä niitä voi välttää. Sitä kutsutaan elämäksi. Mutta aikatauluihin voi toki ainakin yrittää vaikuttaa, jättää sinne niitä pieniä mikrotaukoja, joita voi sitten hyvällä menestyksellä ottaa kiireen keskellä käyttöön. Aina se ei onnistu ja arvatenkin juuri sairaslomat ovat sellaisia ennakoimattomia poikkeuksia arkeen, joita voi arvata kyllä tulevan projektin aikana, mutta joiden ajankohtaa ei voi ennalta yleensä tietää. Silloin ei auta kuin ottaa jo projektisuunnitelmaa tehdessä huomioon, että ihmiset pitävät lomia, vapaapäiviä ja sairastavatkin joskus.
Mutta stressitesti paljastaa sen, kuinka joustavia tai joustamattomia olemme näiden muutosten edessä. Osaammeko priorisoida päivän aikataulun tilanteen mukaan vai pidämmekö kiinni rutiinipalavereistakin vain sen takia, että niin kuuluu tehdä? Kykenemmekö delegoimaan kaiken sen, minkä joku muukin voi tehdä ja antaa jonkun työkaverin tehdä asioita puolestamme? Osaammeko arvioida, mikä on välttämätöntä tehdä tänään ja minkä voi suosiolla jättää myöhemmin tehtäväksi? Pystymmekö sanomaan kirkkaasti ja selvällä ja kuuluvalla äänellä pyytäjälle: EI – tällä kertaa en pysty täyttämään toivettasi.
Toivottavasti pystymme, sillä näitä kaikkia keinoja tarvitaan silloin, kun arki yllättää meidät. Vielä jos pystymme näiden lisäksi pitämään pään kylmänä ja hymyn huulilla, silloinkin kun läppäri ei toimi, sähköposti takkuilee, netti toimii hitaasti ja ulkona sataa. Seuraavalla kerralla, kun tilanne on päällä, voit helposti testata, miten kestät nämä elämän pienet mätkäisyt. Uskon, että kestät hyvin! Muistat vain asettaa ongelmat omaan kokoluokkaansa ja hengittää rauhallisesti. Useimmiten tärkeintä on vain muistaa hengittää.

Eeva Heinonen toimii järjestelmäasiantuntijana ja opiskelee työn ohessa monimuotokoulutuksessa ammattikorkeakoulussa. Sen lisäksi hän toimii ammattijärjestäjänä ja luennoi aiheesta kansalaisopistoissa. Lue Heinosen edellinen blogikirjoitus Työelämän tietoturvaa.
Jos tykkäsit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.
Oliko artikkeli kiinnostava?
Tämä mainospaikka tavoittaa lähes kaikki artikkelien ja kolumnien lukijat tehokkaasti.
Käytä tätä mainospaikkaa, kun
- haluat erottua joukosta,
- saavuttaa uutta yleisöä ja
- saada asiasi helposti perille.
Kokeile nyt ja kysy tarjousta! Ota meihin yhteyttä osoitteessa: toimitus@kollega.fi.
Lisätietoja mainoksesta löydät: https://kollega.fi/mediatiedot/
Tätä artikkelia on kommentoitu yhden kerran.
- Kyllä. Priorisointia pitää tehdä, kun tilannetta ei voi muuten selvittää. Tärkein ensin. Sitten muut.Itse hoitoalalla. Kun puuttuu hoitajia, jotkut vain itsepäisesti tekevät samalla tavalla kuin normaalimiehityksellä eivätkä karsi vähemmän tärkeitä pois. Tämä stressaa ainakin minua kovasti. Joskus olisi hyvä esimiesten tiedottaa tällaisesta käytännöstä niin kaikille tulisi selväksi, ettei voi täydellistä suoritusta olla resurssien vähentyessä.