Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Lueskelin tenttikirjaa ja tutustuin uuteen termiin, kollektiivinen velttous. Sillä kuvattiin organisaation haluttomuutta muutoksiin. Miten viehättävä termi ja mikä viehättävä ajatus. Organisaation pitäisi muuttua, mutta ketään ei huvita. Seurauksena on velttoilua ja hidastumista. Eräänlainen italialainen hidastuslakko siis.

Termiä kuvattiin lähinnä johdon näkökulmasta. Vähän siitä pettymyksen ja turhautumisen tunteesta, mikä syntyy, kun yrität kaikkesi, mutta mitään ei tapahdu. Kukaan ei innostu, mitään ei tehdä eikä tuloksia synny. Toisesta näkökulmasta, siitä työntekijöiden näkövinkkelistä homma taas näyttää aivan toisenlaiselta. Mitä se oikein yrittää? Eikö se ymmärrä, ettei siitä mitään tule? No, aina ei ymmärrä, puolin eikä toisin. Mikä avuksi?

Kollektiivinen velttous on jo sanana erittäin inspiroiva. Varsinkin näinä ankeina aikoina, kun periaatteessa likimain kaikki maailman vitsauksen näyttävät johtuvan jonkun tahon aktiivisuudesta, on suorastaan maailmaa pelastavaa ryhtyä velttoilemaan.

Visuaalisena ihmisenä ryhdyin heti miettimään, miltä se näyttäisi. Makoilisivat kaikki organisaation jäsenet kepeästi riippumatoissa päivästä toiseen, aamusta iltaan? Rentoutuisivat taukohuoneen sohvilla kotoisasti villasukat jalassa ja kattoon syljeskellen? Vai jaksaisiko joku näpelöidä tablettia tai läppäriään, puhelinta nyt vähintään? Kerääntyisikö pieniä porukoita toimiston nurkkiin pulisemaan ja pölisemään kahvikupin äärelle, katsottaisiinko porukalla YouTubesta viimeisimpiä villityksiä vai jähmettyisikö työkansa vain yksinkertaisesti työpisteisiinsä lasittunut ilme kasvoillaan, tekemättä yhtään mitään?

Kuinka kauaa hommaa katseltaisiin, ennen kuin kukaan yrittäisi tehdä mitään? Ryhtyisivätkö pomotkin velttoilemaan yhdessä muiden kanssa? Vai saisiko joku itkupotkuraivarin flegmaattisen porukan touhuamattomuutta katsellessaan? Ja mitä siitä sitten seuraisi?

Uudet sanat ovat kiehtovia, mutta niin ovat ilmiötkin niiden takana. Valitettavasti en ole vielä ehtinyt tutustua sanan taustoihin sen paremmin. Siihen saakka voin vapaasti antaa mielikuvitukseni laukata ja antaa sanoille juuri sellaisen sisällön kuin haluan. En ole päättänyt, miten sijoittaisin itseni tähän suureen, tekemättömään kollektiiviin. Kuinka kauan jaksaisin velttoilla? Iskisikö kunnianhimo, pitäisikö lamaantua tunteella, taidolla ja tahdolla, aina kukkulan kuninkaaksi saakka..?

Eeva Heinonen toimii järjestelmäasiantuntijana ja opiskelee työn ohessa monimuotokoulutuksessa ammattikorkeakoulussa. Sen lisäksi hän toimii ammattijärjestäjänä ja luennoi aiheesta kansalaisopistoissa. Lue Heinosen edellinen blogikirjoitus Innostu ja anna innostuksen tarttua.

Jos tykkäsit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.