HYVINVOINTI

Mainos
TEKSTI JA KUVA ERJA JÄRVELÄ | 12.10.2016 | KOLLEGA.FI
Luterilaisuuden taakka painaa

Olen viime aikoina seurannut mielenkiinnolla ex-kollegoideni keskustelua tuntemuksista ja ajatuksista, joita irtisanominen on heissä herättänyt ja millaisin sisäisin mekanismein he taiteilevat selvitäkseen tilanteesta mahdollisimman kivuttomasti. Koska olen törmännyt teemaan useamman kerran, aloin pohtia aihetta syvällisemmin.

Erja Järvelän perheeseen kuuluu tyttären lisäksi koira.
Erja Järvelän intohimona on auttaa ihmisiä voimaan paremmin.

Pelkkä termi ”töissä käyminen” herättää ihmisissä erilaisia ajatuksia. Henkilö, jonka työhistoriaan kuuluu niin sanottu normaali työ ja ura, tulkitsee termin eri tavalla kuin henkilö, joka on muuttanut ansaintalogiikkaansa ja elämäänsä radikaalisti, mutta kokee silti tekevänsä työtä, vaikkei käy töissä. Miksi ihmeessä uskomme, että ihmisarvomme mitataan sillä “käymmekö” töissä. Sanoihin piiloutuu monta uskomusta, jotka eivät näy, mutta ovat selvitettävissä. Mitä ihmettä on “käydä” töissä ja miksi niin pitää tehdä? On kymmeniä muitakin tapoja ansaita elantonsa kuin perinteinen työssä käyminen.

Kotona olemisen ja 60-100 viikkotyötunnin väliin jää iso kirjo asioita, joita moni ei tule ajatelleeksi. Ajatuksen tasolla on vain nykyinen tapa olla tai totaalinen tyhjyys. Tuntuu samalla kertaa huikealta ja vähän pelottavalta, sillä niin moni meistä on pilottiohjauksella tässä maailmassa.

Olen kysynyt monelta irtisanotulta, että onko pakko hakea työtä heti potkujen jälkeen, kun työnhaku nostaa kyyneleet silmäkulmaan, kun irtisanomisen käsittely on vielä kesken, kun ei vielä jaksaisi, kun kokee tilanteen nöyryyttävänä, kun ei tiedä lainkaan mitä haluaa tai osaa. Yllättävän moni vastaa, että ei ole pakko, mutta kuitenkin tekee sen erilaisista syistä: koska niin kuuluu tehdä, koska pelkää jäävänsä paitsioon, jos ansioluettelo ei ole katkoton, koska ei tiedä mitä muutakaan tekisi, koska ei halua pysähtyä ja ajatella, koska pelkää mitä toiset ihmiset sanovat… Lista on loputtoman pitkä ja tosi niille, jotka niin ajattelevat.

Olen itse jo jonkin aikaa pohtinut motiivejani ja tekemistäni kulloisessakin tilanteessa. Miettiessäni ratkaisua johonkin asiaan, kysyn usein itseltäni teenkö tai ajattelenko asiaa pelosta vai rakkaudesta käsin – itseä tai muita kohtaan. Pääsen usein piilossakin olevien uskomusteni äärelle, kun huomaan, että jokin päätöksentekologiikassani saattaa juontua pelosta. Että tekisin tai jättäisin tekemättä jotain, koska pelkään. Eräs ystäväni kertoi minulle, että hän haluaa opiskella, jotta hänen ei tarvitse miettiä, mitä hän haluaa eikä pysähtyä olemaan yksin. Ymmärrettävä päätös, joka on kuitenkin tehty pikemminkin mukavuudenhalun ja pelon ohjaamana kuin todellisesta rakkaudesta itseä kohtaan. Mikä voisi olla tärkeämpää kuin tutustua omaan itseen kunnolla ja kuunnella omia ajatuksiaan? Se voi kuitenkin olla pelottavaa.

Moni meistä kantaa mukanaan luterilaisen moraalin painavaa taakkaa, joka on muotoutunut erilaisiksi uskomuksiksi. Nämä uskomukset toimivat usein meitä ja hyvinvointiamme vastaan. Eihän voi olla oikein vain nauttia elämästä ja tehdä asioita tai töitä, joista oikeasti pitää. Ihmisen kuuluu kärsiä ja tehdä kunnon töitä. Ihmisen kuuluu ajatella muita ennen itseä. Ihmisen kuuluu olla kunnon kansalainen ja näyttää tietynlaiselta. Ihmisen pitää olla kiltti eikä hän saa näyttää negatiivisia tunteita avoimesti. Ihmisen täytyy käyttäytyä niinkuin kaikki muut, koska muuten ei voi onnistua. Kun oma maailmankuva on muotoutunut tietynlaiseksi, sitä on vaikeaa muuttaa ja huomata kaikki ympärillä olevat mahdollisuudet.

Kuuden vuoden itsetutkiskelun jälkeen olen huomannut, että minulta on karissut huoli siitä, mitä joku minusta ajattelee. Se ei kertakaikkiaan kiinnosta minua. Tottakai toivon, että se mitä teen, on jollekulle mahdollisesti merkityksellistä tai inspiroivaa, mutta en tee sitä siksi. Enkä tee mitään varsinkaan siksi, että joku ei ajattelisi minusta negatiivista tai hyväksyisi minut. Teen mitä haluan, kunhan en vahingoita ketään tekemisilläni ja ideoillani. Se on vapauttavaa ja onnellista. Itselle nauraminen on myös sangen vapauttavaa. Ehkä elämä ei ole kuitenkaan niin vakavaa – eikä se työntekokaan.

Pieni itsepintainen kapinoitsija sisälläni kysyy aina, että miksi pitäisi. Ja lähes koskaan ei pidä. Valitsen tekeväni jotain tai jättäväni sen tekemättä, mutta mitään ei ole pakko tehdä. Valinnoilla on seurauksensa, mutta niitäkään emme voi tietää etukäteen, vaikka kuvittelemme tietävämme. Vanhan sanonnan mukaan, pakko ei ole kuin kuolla. Voisimmeko siis ottaa asioita vähän kepeämmin…?

Lue myös hyvinvointivalmentaja Erja Järvelän aiheeseen liittyvä aiempi juttu Kuka minä olen? sekä Järvelän oma vanhempi blogikirjoitus Reikä CV:ssä. Lisätietoa Järvelästä löydät osoitteesta http://www.mixingnuts.fi/.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.

Oliko artikkeli kiinnostava?

Mainos
Mainos
Tekstimainonnalla tavoitat lukijat!

Tämä mainospaikka tavoittaa lähes kaikki artikkelien ja kolumnien lukijat tehokkaasti.

Käytä tätä mainospaikkaa, kun

  • haluat erottua joukosta,
  • saavuttaa uutta yleisöä ja
  • saada asiasi helposti perille.

Kokeile nyt ja kysy tarjousta! Ota meihin yhteyttä osoitteessa: toimitus@kollega.fi.

Lisätietoja mainoksesta löydät: https://kollega.fi/mediatiedot/

(Tämä mainospaikka on varattu työelämään ja työhyvinvointiin liittyville tuotteille ja palveluille. Mikäli mainospaikka kiinnostaa sinua, ota yhteyttä. Lue lisää.)

Tätä artikkelia on kommentoitu 3 kertaa.

  1. Janne kommentoi 25.10.2016 klo 14.01
    Hei Leena! Luterilaisuutta tässä on se, että monet yhdistävät painostavan velvollisuuden tunteen ja syyllisyyden juuri siihen, miten luterilaisen kirkon parissa on tulkittu kristinuskoa. Olen kuullut monia tarinointa, joissa ihmiset ovat jopa eronneet kirkosta, koska eivät ole kestäneet jatkuvaa syyllisyyden tunnetta. Et varmasti voi kiistää kuulleesi, että kirkkoon liitetään tavalla tai toisella syyllisyyden tunne. Merkillistä tässä tietysti on, että Jeesuksen sanoma oli täysin päinvastainen: Synnit (eli virheet) on annettu anteeksi. Opiksi on tietysti hyvä virheistää ottaa, mutta tehty mikä tehty. Opitaan virheistä, korjataan, jos voidaan ja mennään eteenpäin!
  2. Janne kommentoi 25.10.2016 klo 13.54
    Hieno artikkeli! Tärkeää pohdintaa se, mistä motiiveista käsin teemme päätöksiä. Kun omia motiiveita tiedostaa, päätöksenteko ei ole niin pakonomaista, vaan tuntuu, että tekee valintoja - sen sijaa, että vain ohjautuisi pelkojen yms. mukaan. Tässä tiedostamisessa on varmasti meillä jokaisella työsarkaa. Luterilainen iloton velvollisuuden taakka on tosiasia, josta olemme alkaneet yhä enenevissä määrin tulla tietoiseksi. Pakottava "pitäisi pitäisi" ja "Mitä minulta oletetaan? Mitä muut ajattelevat?" -ajatusten taakka on paitsi rasittavaa, myös hyödytöntä. Täyttää tasapainoisesti velvollisuutensa tuntematta niistä velvollisuuden tunnetta tai painetta - siinä lienee avain.
  3. Leena kommentoi 13.10.2016 klo 10.23
    Hyvä, ajatuksia herättävä teksti. Omien syyllisyydentuntojen ja pelkojen kohtaaminen on todella keskeistä. Mutta mikä ihme tässä on (otsikkoon asti) luterilaista? Olisiko ns. luterilaisen moraalin painava taakka itsessään uskomus?

Kommentoi, keskustele tai anna palautetta ylläolevasta artikkelista!

Kommentoi, keskustele tai anna palautetta ylläolevasta artikkelista!

(Pakollinen, mutta vain etunimi julkaistaan.)

(Pakollinen. Ei julkaista.)