Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Oli hieno, keväinen viikonloppu, kun ajelin kohti tuttua kokouspaikkaa erään ison kaupungin liepeillä. Edessä oli yhdistyskokous vanhassa, upeassa kartanorakennuksessa ja luvassa oli hyvää seuraa, maukasta luomuruokaa ja mukavaa tunnelmaa.

No, totuus oli tällä kertaa toisenlainen. Aiemmin olimme aina saaneet oman majoitussiiven kartanorakennuksesta, jossa olimme kokouksen jälkeen kukin voineet vetäytyä yöpuulle tunnelmallisiin huoneisiimme. Wc- ja suihkutilat olivat käytävällä, mutta se ei ollut meitä haitannut, olihan oma porukka ympärillä. Aamulla olimme kokoontuneet yhteistiloihin aamupalalle, nauttimaan keittiön meille järjestämistä eväspaketeista, kahvin keitimme itse. Kaikki tämä melko napakkaan hintaan, mutta viis siitä – tämä oli sitä arjen luksusta, josta kannatti vähän maksaa ylimääräistä.

Vaikeuksia saattoi ounastella jo siitä, että avainten luovutus kello 16 jälkeen ei tahtonut tänä vuonna onnistua millään. Itselle ei tulisi edes mieleen edellyttää, että asiakkaat saapuvat parin sadan kilometrin säteeltä jo neljään mennessä, mutta se oli nyt kuitenkin odotusarvo. Tehokas tapa karsia asiakkaita, mutta onneksi vastaanotto suostui luovuttamaan avaimet viereisen huoneen asukkaalle, suurin osa porukastahan tulisi vasta lauantaina paikalle.

Viereinen huone ei kuitenkaan ollut viereinen huone, sillä suurin osa meistä olikin päätetty majoittaa sadan metrin päähän vanhaan oppilasasuntolaan – siis kertomatta siitä meille etukäteen. Meitä odotti 80-luvun värimaailman mukaan sisustettu karu huone, jossa oli kahden sängyn lisäksi kiikkerä kirjoituspöytä ja yksi tuoli. Huone maksoi saman verran kuin hotelli muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustassa, paitsi että hinta ei sisältänyt aamupalaa. Eikä käsipyyhkeitä, kuten myöhemmin kävi ilmi.

Kukaan henkilökunnasta ei tietenkään ollut enää paikalla, joten kenellekään ei voinut valittaa. Perjantai-ilta oli jo pitkällä, joten laiskuuttamme päätimme jäädä. Minä olen melko tukeva täti-ihminen, jonka kolaroidut niskat eivät mitenkään suostuneet yhteispeliin sängyn, ohuen patjan ja muhkuraisen tyynyn kanssa. Nukkumista vaikeutti myös kuumuuttaan hohkaava patteri, jonka säätäminen ei auttanut mitään. Oloa ei kohentanut myöskään sokeritoukka, joka tuijotti minua huoneen lattialta, juuri varpaiden vierestä. Tuijotti ja kuoli. En jäänyt suremaan tai katumaan.

Aamulla olin vihainen vastaanottohenkilölle, mutta hän ei ollut moksiskaan moisista pikkuasioista. Tahti on nyt talossa muuttunut, hän kertoi. Tilauksen yhteydessä voi erikseen toivoa pääsevänsä kartanoon, mutta eivät he mitään lupaa. He päättävät kuka pääsee majoittumaan kartanoon ja kuka ei. 80-luvun huone taas on ehdotonta luksusta, koska siellä on oma wc ja suihku. Ja patjat kuulemma olivat aivan samaa laatua molemmissa rakennuksissa. Patteri ei voinut olla rikki, se oli aivan turha väite. Jos se olisi ollut rikki, niin toki hän olisi sen tiennyt. Sen pahuksen sokeritoukan unohdin mainita. Armoa tai alennusta ei annettu. Aamupaloja ei myöskään saatu, koska se olisi niin kallista järjestää. Eikä kokoustilaan saatu kahviakaan, koska henkilökunnan työaikaa olisi pitänyt muuttaa.

Tapaus oli kuin suoraan palvelujohtamisen kehittäjäguru Christian Grönroosin Palvelujen markkinointi -opuksen luvusta kurjistumisen kierre. Yritys teki kaikkensa, ettei kukaan tulisi heille enää toistamiseen. Ollos iäti muistettu, hieno vanha kokouspaikkamme. Nyt on haussa uusi paikka ensi vuodelle. Olisiko mukava vuode, aamupala ja kahvi kokoushuoneessa ihan mahdoton toivomus..?

Eeva Heinonen toimii järjestelmäasiantuntijana ja on työskennellyt pitkään palvelualalla. Sen lisäksi hän toimii ammattijärjestäjänä ja luennoi aiheesta kansalaisopistoissa. Lue Heinosesta kertova juttu Monitoiminainen vauhdissa.

Jos tykkäsit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.