Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Olen tunneälytön. Kun tutustuin ensimmäisen kerran Daniel Golemanin teokseen tunneälystä, muistan jo silloin ajatelleeni itseäni tunneälyttömänä. Ja tämä tapahtui sentään 90-luvulla, aika kauan aikaa sitten. Oikeasti en kuitenkaan törmännyt vajavaisen tunneälyni rajoihin niin, että se olisi minua häirinnyt. Toisin on nyt, kun ikää alkaa tulla lisää ja pystyy keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan.

Nimittäin tunneäly ei aina riitä meikäläisellä, kun pitää ottaa huomioon sekä käsiteltävä asia että sen perillemeno. Tai saattaa se viesti mielestäni lähteä hyvin, eri asia on sitten, menikö se perille vai ei. Pistän heikentyneen mantelitumakkeeni toiminnan iän syyksi. Ei nuorempana ollut mitään vaikeuksia tehdä kolmea asiaa yhtä aikaa ja ajatella jotain muuta. Nykyisin koko kapasiteetti menee milloin minkäkin ilmiön pähkäilyyn niin tarkasti, ettei huomaa kiinnittää enää huomiota muihin asioihin. Kuten vaikkapa siihen viestin perillemenoon.

Tunneälykäshän on se tyyppi, jonka kanssa kaikki tulevat toimeen, sillä hän osaa mukauttaa käyttäytymistään aina sulavasti tilanteen ja henkilöiden mukaan. Tämmöinen omiin järjestelmäongelmiinsa keskittyvä ei aina edes huomaa, että häneltä jotain vielä odotetaan. En ymmärrä mitään pieniä enkä aina selkeämpiäkään vihjailuja, mutta sen sijaan selkeä puhe kyllä tehoaa.

Aviomies on haka kommunikoimaan niin, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mitä hän haluaisi minun tekevän. Jos sävelet eivät ole selvät, niin turhiksi jäävät toiveet. Siitä hän usein riemastuu ja väittää, että minun pitäisi kyllä ymmärtää, mistä kenkä puristaa. Yleensä minulla ei ole ollut aavistustakaan siitä, että kenkä on edes hiertänyt.

Kun puhutaan samaa kieltä ja ollaan samaa mieltä, menee tämmöinen tunneälytönkin siellä joukon jatkona melko helposti. Hankalammaksi asia tulee, kun päästään mukaan väittelyyn ja ollaan topakasti eri mieltä asioista. Aviosiippani sanoo, että kerron mielipiteeni liian vahvasti. Olen joka kerta yhtä äimistynyt, että miten niin liian vahvasti, sehän on minun mielipiteeni ja aion pitää siitä kiinni. Sen lisäksi minua kiinnostaa se, mikä on sinun mielipiteesi. Ei meidän tarvitse olla samaa mieltä.

Taas meni pieleen, sanoi psykologiystävä. Naisten tapana on kommunikoida epäsuorasti ja pyrkiä samanmielisyyteen. Suora kommunikointi ja vastaan väittäminen ei sovi, omaa mielipidettä ei tuoda reippaasi esiin vaan tunnustellen. Naisten pitää mennä tilanteisiin sordiino päällä.

Sillä lailla, sanon minä. Kaikki menee hankalammaksi iän myötä. On täysi työ keskittyä asiaan ja siihenhän minä keskityn, mietin, pohdin, kyseenalaistan ja heitän ajatuksia puolikypsinä ja raakoina ilmaan. Onneksi minulla on ihanat ja sparraavat työkaverit, jotka käyvät potkimassa ja kertomassa, milloin meni pieleen. Olen yhtä hämmästynyt joka ikinen kerta.

Kun olin pieni, äiti aina sanoi, että mitä ne ihmisetkin tuosta sanovat. En ymmärtänyt sitä koskaan, ihan samahan se minulle on, mitä muut ajattelevat. Tässä olen jotain oppinut. Voivat ajatella edelleen mitä haluavat, mutta minun elämäni helpottuu, jos osaan asettaa sanani niin, että ne ymmärretään oikein.

Eeva Heinonen työskentelee asiantuntijatehtävissä palvelualalla. Hän on myös ammattijärjestäjä, ja luennoi aiheesta kansalaisopistoissa. Lue Heinosesta kertova juttu Monitoiminainen vauhdissa.

Jos tykkäsit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.