Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Projektissa ja elämässä on paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa on rajallinen aika. Meidän aikamme. Molemmissa on alku ja on loppu.  Elämän alku ja loppu muistuttavat jollain tapaa toisiaan, on avuttomuus, antautuminen itseään suurempien voimien valtaan. Et voi valita syntymääsi etkä kuolemaasi, et edes tietää niiden hetkeä.

Projekteissa on jotain samankaltaista. Erityisesti ajassa. Projektiajassa. Kun mietin, mikä on projektin vastakohta, juuri aika ja sen rajallisuus tulivat ensimmäiseksi mieleen. Projektissa aika on rajattu, se on määritelty tarkasti, asiat on saatava valmiiksi tietyssä ajassa, tiettynä ajankohtana, juuri silloin kun on niiden aika. Vastakohta lienee se muu aika, työaika, jolloin tehdään töitä, jotka toki on saatava valmiiksi ja aikataulussa, mutta niitä voi kyllä tehdä jonain toisenakin hetkenä useimmiten. Ei aina. Kun täytyy sammuttaa palava talo, pelastaa hukkuva ihminen tai ottaa kiinni karannut koira, työ on tehtävä heti.

Projekteissa minua kiehtookin ehkä eniten niiden rajallisuus ja haavoittuvuus. Ne ovat kuin elämä itse. Alussa niin paljon uuden oppimista, uuden asian haltuunottoa, kiihkeää intoa ja aktiivista tekemistä, sitä aikaakin tuntuu olevan loputtomasti, viikkoja, kuukausia vielä edessä. Tai ehkä edessä on isompi hanke, jonka pituus voidaan laskea vuosissa.

Sitten alkavat aikavaikeudet, eri aikataulujen yhteensovittamattomuudet, resurssien ja aikaikkunoiden eriaikaisuudet, viivytykset ja hankaukset. Aika alkaa käydä vähiin, se loppuu, se hiutuu. Lopulta projektiaika huuhtoutuu jonnekin juhannuksen jälkeiseen olemattomuuden tilaan, tekemättömyyden syövereihin. Odottamaan aikaa parempaa, uutta projektiaikaa, uutta toivoa ja tulevaa. Sillä sekin koittaa, se uuden innon ja tekemisen aalto, joka tempaisee mukaansa, kun taas käymme taistoon kiristyvää aikataulua vastaan. Emme laske työtunteja, kun yritämme ratkoa vielä tämän ongelman, vielä tämän ajatuksen, teen vielä tämän asian tänään. Ja huomenna. Ja sitä riemua, kun kaikki on valmista tai liki valmista. Vielä ihan vähän, vielä viimeinen silaus tähän ja sitten projektille pannaan jo piste.

Kun projekti loppuu, sen aika on kulunut pois. Ja tilalle tulee tyhjyys, epätodellinen tila, se sama joka valtaa mielen, kun tuli on sammutettu, hukkuva pelastettu, koira saatu ehjänä kotiin ja adrenaliinit laskettu normitasoon. Väsähtänyt, odottava, nuokkuva tila. Odottaako tuo välitila uutta projektia, sitä kihelmöivää onnen tunnetta, kun pääsee tekemään, luomaan uutta, viemään asioita eteenpäin.

Eeva Heinonen työskentelee asiantuntijatehtävissä palvelualalla. Hän on myös ammattijärjestäjä, ja luennoi aiheesta kansalaisopistoissa. Lue Heinosesta kertova juttu Monitoiminainen vauhdissa.

Jos tykkäsit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.