Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Taas kesän rentoutumisen jälkeen ovat alkaneet arjen työt, touhut, rutiinit,  harrastukset – ja kiire.

Onko kiire oikeasti olemassa vai onko se osaltaan myös sisäinen tunnetila? Varmaan molempia. Todellinen kiire on, jos tekemistä on liikaa aikaan nähden, jos on haalinut liikaa harrastuksia ja velvoitteita tai jos vaatii itseltään liian monia suorituksia.

Olemme tottuneet syksyn saapuessa aloittamaan kaikenlaista uutta ja ihanaa työn vastapainoksi. Parhaimmillaan harrastukset ovatkin hauskoja, kehittäviä ja virkistäviä. Mutta usein jo työn, päivähoidon, koulun, liikunnan ja arkirutiinien alkaminen taas täydellä teholla kesän jälkeen voi monista tuntua liian rasittavalta.

Joskus voisi olla terveellistä kokeilla välivuotta harrastuksista tai ainakin vähentää niitä. Silloin voisi vaan keskittyä työhön, perheeseen, kotitöihin ja ystäviin. Jos voi rauhassa laittaa kodin siistiksi ilman kiireitä, on ehkä mukavampi aamulla lähteä töihin. Liikunnan voi hoitaa vaikka kävelyn muodossa ja tehdä pientä jumppaa kotona. Voisi myös olla rentouttavampaa tehdä juoksulenkki tai kävellä ystävän kanssa kuin kiirehtiä kuntosalille tai jumppaan huhkimaan. Silloin syksynkin alkaminen voisi tuntua osittain lomalta, kun ei tarvitsisi aina lähteä sovittuun aikaan jonnekin niin kuin ennen. Tämä ei tarkoita sitä, että siitä veltostuisi lopuksi elämää ja muuttuisi huonoksi kansalaiseksi. Voi sitä liikkua ja kehittää lihaksia muullakin tavalla. Vaihtelu virkistää noinkin päin toteutettuna.

Silloin, kun omat lapseni olivat pieniä ja minulla oli hoitolapsia, tein jossain vaiheessa useamman kerran viikossa lihaskuntosarjan kotona lasten leikkiessä. Samalla sain naureskella lasten juttuja ja katsella leikkejä. Iltaisin pitkät kävelyt ystävän kanssa olivat antoisampia kuin kellon mukaan juokseminen. Ystäväni kyselivät kevään tullen, että olinko käynyt kuntosalilla, kun näytin niin treenatulta. Tein usein samaa jumppaa iltaisin töitten jälkeen myöhemmässä vaiheessa elämässäni. Siinä meni puolisen tuntia eikä aina sitäkään. Tosin se vaati hieman itsekuria, kun ei ollut kukaan ohjaamassa. Mutta oli mukavampaa olla illalla perheen kanssa kuin lähteä aina säännöllisesti jonnekin. Aikansa kutakin, tilanteen mukaan. Silti olen ehtinyt elämäni aikana harrastaa ja opetella monenlaista mielenkiintoista, kuten lapsenikin.

Varsinkin siinä vaiheessa, kun lapset ovat pieniä tai tekemistä on muuten vaan hyvin paljon, voi koettaa erilaisia vaihtoehtoisia toimintatapoja. Työelämä on tänä päivänä melko vaativaa ja ajan kulku tuntuu nopeutuneen. Jatkuva lähteminen voi saada elämän tuntumaan entistäkin kiireisemmältä.

Ennen lapset leikkivät enemmän itsekseen ja harrastukset olivat kavereiden kanssa pelaamista ja puuhaamista pihalla tai kotona. Varsinaiset harrastukset aloitettiin vasta hieman vanhempana. Nykyään hyvinkin pienet lapset käyvät monissa harrastuksissa ja se tekee lapsiperheiden arjesta ja viikonlopuista jatkuvaa menemistä. Näin kasvaa uusi kiireinen sukupolvi. Ovathan harrastukset ja uuden oppiminen antoisaakin, mutta joskus vähempi voisi olla parempi.

Kiire on myös tunnetila. Se valtaa mielen nopeasti, jos pää on täynnä tekemättömiä asioita. Jos hetkeksi pysähtyy ja miettii, voi huomata, ettei oikeasti olekaan niin kauhea kiire eikä kaikkea tarvitsekaan toteuttaa heti.

Jos harrastus on hyvin rakas ja siitä saa voimaa kaiken kiireen keskellä, on parempi pitää se. Mutta jos on jatkuvasti menossa, kannattaa miettiä, voisiko jonkun totutun kiireenlisääjän jättää ja kokeilla toisenlaista elämäntapaa välillä. Tai pysähtyä ja miettiä, onko oikeasti niin kauhea kiire.

Kirjoittaja Reija Skurnik on vyöhyketerapeutti ja diplomihomeopaatti. Lisätietoja www.skurnik.fi

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.