Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Suurimmat ongelmamme rakennamme ihan itse, on joku joskus jossain sanonut. Se ei ole ihan totta, mutta joiltain osin kyllä allekirjoitan tämän mietelmän.

Lapsena kaikki oli paremmin, vaikka tiedän, ettei ollut. Töissä kaikki oli paremmin 30 vuotta sitten, vaikka tiedän, ettei ollut. Elämässä kaikki oli paremmin, vaikka tiedän, ettei ollut. Mutta jollain tasolla siis uskon, että muutos ei ole niin hyvä kuin tuttu ja turvallinen on. Ja vaikka huomaamattani toistan samoja asioita uudelleen, ehkä joskus huomaan jotain oppineeni.

Otetaan esimerkiksi kirjahylly. Monet meistä uskovat, että keski-ikäisten suomalaisten kirjahyllyt ovat täynnä sen takia, että uskomme kirjahyllyn luovan meihin jonkinlaisen sivistyksen leiman. Siksipä nuoret, jotka kyseenalaistavat kirjahyllymme, uskovat, että pidämme kiinni niistä siksi, että täpötäysi kirjahylly on meille ihmisyyden ja arvostuksen mitta. Siksi he pilkkaavat hyllyjämme jonkinlaisen pölyttyneenä jäänteenä menneestä maailmasta, johon kuului vaikeaselkoinen kirjallisuus ja halpa punaviini.

Joka kerta kun haen lohtua pilkatusta hyllystäni ja kaivan sieltä jonkun kirjan, jonka avulla juuri sillä kertaa pakenen maailmaa, mietin, voinko luopua tästä kirjasta. Joskus voin, joskus en. Kirjat hyllyssäni vaihtuvat tiuhaan tahtiin, mutta hylly säilyy. Koska se on lohdun ja levon kotipesä. Pidän siitä kiinni.

Sen sijaan allekirjoitan ajattelevan nuorison toisen väitteen täpötäydestä kalenterista menneen ajan statussymbolina. Olen itsekin elänyt ajan, jolloin se oli työihmisyyden mitta ja mittari. Sen jälkeen muotiin tuli henkilökohtainen johdon konsultti ja nyt olen jo niin ajastani jäljessä, etten enää tiedä mikä se tällä hetkellä on. Viis siitä, sillä ei ole väliä, mutta sillä on, että moni meistä on jämähtänyt aikaan, jolloin täpötäysi kalenteri oli vakavasti otettavan ihmisen arvon mitta. Eikä vain oma kalenteri, vaan myös perheen suorituskalenteri ja lasten harrastukset.

Ihmispolo, lapsia tehtyään, on sidottu seuraavan 20 vuodan ajan liikuttamaan perhettään paikasta toiseen lapsen harrastusten takia. Vauvamuskarista sirkuskouluun ja joukkuelajiin, joka vaatii nousemaan viikonloppuisinkin epäinhimillisiin aikoihin ja viettämään kauniit syksy-, talvi- ja kevätpäivät milloin minkin koulun jumppasalin tai urheiluhallin hämyissä omaa kotijoukkuetta kannustaen. Koko perheen voimin, luonnollisesti.  Ellet osallistu, olet itsekäs vanhempi.

Lomat ovat nykyisin aktiivilomia, jotka kuuluu viettää mieluiten mahdollisimman kalliissa ja hankalassa paikassa joogaten, mietiskellen, meditoiden, lasketellen, golfaten, sukeltaen tai jotain muuta aktiviteettiä harjoittaen rahaa ja aikaa säästämättä. Hyvin suoritetun perheloman jälkeen useimmat meistä tarvitsisivat toipumisloman.

Töissä on sama juttu. Puuhastelukulttuuri työpaikalla pakottaa silmänpalvojat hiihtelemään pitkin työpaikkaa milloin mitäkin paperipinkkaa paikasta toiseen roikottaen, jotta näyttäisi ahkeralta ja energiseltä, vaikka olisi hiippailemassa kahviautomaatille tai juttelemaan duunikaverin kanssa. Mutta nämä ovat onnellisimpia tapauksia, koska kyse on näennäiskiireestä – ihanasta tekosyystä, jonka taakse voi halutessaan piiloutua milloin mitäkin pakoon.

Paljon hankalampi tapaus on ahkera ja tunnollinen ihminen, joka ei pelin henkeä ymmärrä, vaan painaa tauotta töitä, kerää liikaa asioita kontolleen, jatkaa iltaisin ja viikonloppuisin työpäivää, tarkistaa sähköpostit sunnuntaiaamuisin tunnin välein ja pelkää kuollakseen kaiken aikaa työpaikkansa puolesta. Tai ehkä pelkää vielä enemmän sitä, ettei oikeasti ole edes olemassa, jos ei ole työssä. Suomalaisten mitta on tutkimusten mukaan työssä. Ja suorittamisen pakossa.

Voimme naureskella edellisten sukupolvien arvostuksille ja pitää niitä hölmöinä. Mutta samalla pitää pidättää itsellään oikeus omiin hölmöyksiin. Pitää tehdä -asiat eivät ole maailmasta kadonneet, ne ovat vain muuttaneet muotoaan. Ihailemme milloin mitäkin elämäntapaa ja filosofiaa, ja yritämme elää sen mukaisesti. Siinä ohessa uuvumme ja pyöritämme sitä kuuluisaa oravanpyörää. Eräänä päivänä havahdumme huomaamaan, että tavoitteemme ja wanna be -elämämme on muuttunut toisten silmissä naurettavaksi, aikamme on kulunut hukkaan, eikä elämästämme ole jäänyt jälkiä kuin Facebook-sivuille – ja niidenkin päivitykset näyttävät kuuluvan jollekin toiselle.

Voi olla, että tämä ajatus on niin pelottava, että jo sen takia pyörä on pakko pitää pyörimässä. Sillä jos orava pysähtyy, pysähtyy se pyöräkin. Tahtia voi hidastaa halutessaan ja hitaammassa kyydissä voi huomata sen aukon, josta pääsee hyppäämään pois. Elämä on tuoretavaraa, jonka parasta ennen päiväys antaa meille valheellisen uskon sen ikuisuudesta. Viimeisen käyttöpäivän tuloa voimme kuitenkin vain ennustaa ja uskoa siihen, että ehdimme sitä ennen hidastaa, edes hetkeksi. Sitä ennen ahmimme kaiken sen, mitä meille mielestämme kuuluu, oli se meille hyväksi tai ei.

Eeva Heinonen on professional organizer eli ammattijärjestäjä, ja hän toimii Suomen ammattijärjestäjien yhdistyksessä. Heinonen kouluttaa kansalaisopistoissa aiheesta, mutta työskentelee asiantuntijatehtävissä palvelualalla. Lisätietoja ammattijärjestäjistä www.ammattijarjestajat.fi.

Jos tykkäsit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.