Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Kun Suuri suomalainen kirjakerho vuonna 1968 perustettiin, liittyi 29-vuotias äitini siihen heti. Kotiin oli silloin jo hankittu valkoinen kaksiosainen Iskun kirjahylly. Sen jälkeen kirjatulva oli lakkaamaton. Yhtäkään kirjaa ei seuraavaan 40:een vuoteen laitettu pois.

Minäkin luin kasapäin kirjoja, ja lahjaksi saadut kirjat kerääntyivät omaan punaiseen kirjahyllyyni. Lukioikäisestä eteenpäin ostin äidiltä opitun mallin mukaan kirjoja poisto- ja alennusmyynnistä ja pokkareina, ja joskus koko rahalla kun kyseessä oli todella tärkeä kirja.

Kun 1986 muutin Suomesta uuteen kotimaahani Hollantiin, pakkasin venäjänopiskeluuni liittyvien kirjojen ohella muunkin opiskelijakämppäni kirjaston mukaan – Risto Rasat, Muumit, Marquezit, Kafkat ja Bulgakovit. Kun vanhempani tulivat autolla kesälomalle, sain tuliaisina erinäisiä valikoimia lapsuuteni kirjoja – äiti ei tietenkään ollut heittänyt pois ainuttakaan. Niinpä Satumaailmat, Tiitiäisen Satupuu, Vänrikki Stoolin tarinat, Elon laskuoppi ja monet muut pääsivät työhuoneeni hyllyyn, tosin katonrajaan. Työhuoneeni neljästä seinästä kolme olivat kirjahyllyjen peitossa.

Kun itse vierailin koti-Suomessa, ostin aina suomalaista kirjallisuutta mukaan pönkittämään suomalaista identiteettiäni. Joskus 90-luvulla kuulin että edesmenneen fennofiilin papin suomalainen kirjasto oli myynnissä. Sieltä hyllyyni saapuivat monet suomalaiset klassikot Tuntemattomasta sotilaasta Haanpäähän ja Salamaan.

Hollantilaistakin kirjallisuutta tietysti kertyi. Lapsiin, puutarhanhoitoon ja erilaisiin kädentaitoihin liittyviä kirjoja tuli hyllyyn. Hiljaa hiipuneen venäjän opiskeluun liittyvät kirjat siirtyivät ylähyllyihin. Kun 39-vuotiaana aloitin opiskelun taide-akatemiassa, ei hyllyyn ilmestynyt enää yhtään romaania, mutta sitäkin enemmän alan tietokirjoja. Samoihin aikoihin heräsi kiinnostukseni nyky-yhteiskunnan paljousongelmaan, ja kriittiset tutkimukset ja esseekokoelmat löysivät tiensä luokseni. Tässä vaiheessa hylly oli jo täyttynyt ääriään myöden.

Joku on sanonut, että ensimmäinen elämän puoliaika kuluu tavaraa kerätessä, ja se toinen siinä, kun laittautuu niistä eroon. Kirjat eivät ole mitä tahansa tavaraa, vaan niissä kulminoituvat lukemattomat identiteettiin liittyvät asiat. Satumaailma kertoi siitä, että minulle luettiin aina iltasatu. Lukioaikana luetut Camus ja Dostojevksi kertoivat siitä, etten ollut teininä ihan mikään huithapeli. Englanninkieliset Susan Cooperit pelastivat muuten täysin hukkaan menneen Vaasan kauppakorkeakoulussa vietetyn vuoden.

45-vuotiaana sairastuin rintasyöpään. Hoitojen takia vietin paljon aikaa kotona. Tarkastelin kaikkea, myös kirjojani, uusin silmin: mitä nuo kirjat oikeastaan täällä tekivät ja mitä ne merkitsivät? Ok, ne muistuttivat eletyistä elämänvaiheista. Mutta tarvitsinko minä siihen näitä kellastuvia pölynkerääjiä? Enhän ollut koskaan pitänyt listaa lukemistani kirjaston kirjoistakaan – ja niitä oli moninkertaisesti enemmän kuin näitä omia! Venäjänkieliset kirjat muistuttivat saavuttamatta jääneestä akateemisesta oppiarvosta. Ei-luetut kirjat muistuttivat siitä, että niille ei ollutkaan löytynyt aikaa tai halua – olinpa saamaton. Sama viesti tuli kädentaito-oppaiden osastosta. Suomalainen lastenkirjallisuus puolestaan vihjaili siitä, etten ollutkaan onnistunut saamaan lapsiani täysin kaksikielisiksi.

Vähä vähältä aloin tyhjentää kokoelmiani. Osa löysi tiensä Rotterdamin merimieskirkon kirjastoon, osa vaihtui divarissa rahaksi, osa meni hyväntekeväisyyteen ja osa – jätepaperiin. Ensimmäisen kerran tuntuu pyhäinhäväistykseltä repiä kirjasta kannet ja heittää ne roskiin, mutta siihen tottuu ja repiessä voi purkaa vuosikausien suorittamispaineitaan.

Tietenkin helmet saivat jäädä. Pyyhin hyllyistäni pölyt ja toivuin.

Lisätietoja  kirjoittajasta www.anneluoma.nl ja ammattijärjestäjistä www.ammattijarjestajat.fi.