Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Olen saanut sekä kehuja että haukkuja samasta asiasta montakin kertaa, mutta eniten näistä ristiriitaisuuksia herättäneistä asioista minua on hämmentänyt tavoitteellisuus. Osa näkee sen positiivisena piirteenä ja siihen joukkoon itsekin kuulun. Niinpä olinkin melko hämilläni, kun sain palautetta siitä, että olin tavoitteellinen eikä se ollut mikään hyvä juttu.

Jäin miettimään silloin ja pohdin joskus vieläkin, mikä siinä tavoitteellisuudessa oikein on pahasta ja miten ylipäätään tehdään työtä, jolla ei ole tavoitetta? Onko sellaista työtä edes olemassa? Jos on siivooja, niin tavoitteena on saada puhdasta aikaan, jos on kokki, niin tavoitteena on saada maukas ateria valmistettua annetussa ajassa ja valituilla resursseilla. Opettajan tavoitteena on saada oppilas oppimaan ja papin tavoitteena saada uskova pysymään uskossaan. Projektipäällikön tavoite on selkeä, saada projekti maaliin annetussa aikataulussa ja pysymään budjetissaan. Projektipäällikön tehtävä onkin selkeästi tavoitteellinen, projekti on olemassa vain tavoitteen saavuttamista varten.

Mutta ei palautteen antaja varmaan tätä tarkoittanut, ettei työllä saisi olla tarkoitusta ja tavoitetta ollenkaan. Kyse oli ehkä juuri siitä, että kun tavoitteen saavuttamiseen annettuja resursseja, aikaa, rahaa ja työntekijöitä joudutaan rajoittamaan, tavoitteet punnitaan uudelleen. Kyse on tietysti ammattitaidosta.

Kuka tahansa tekee maukasta ruokaa, mutta ammattitaitoinen kokki loihtii sen annetussa ajassa ja lasketuilla raaka-aineilla tehokkaasti ja vaivattomasti niin, että tuote on maistuva ja asiakkaalle hintansa väärti. Ammattitaitoinen siivooja ei jää ihmettelemään sotkun äärellä, vaan pystyy tekemään puhdasta jälkeä sovitussa ajassa jättäen jälkeen miellyttävän muistikuvan tehokkaasta ja laadukkaasta työstä. Kaikessa työssä on omat niksinsä, jotka tuntemalla työn saa sujumaan tehokkaasti ja vaivattomasti niin, että lopputulos on hyvä. Tuskin tämän tavoittelu kovin pahasta on.

Joskus tuli aiemmassa elämässä vastaan tilanne, jossa piti palauttaa periaatteessa puhdas, mutta likaiseksi jäänyt astia takaisin tiskiin. Melkein poikkeuksetta tiskaajan reaktio oli: kyllä minä olen sen pessyt. Tietenkin hän oli sen pessyt, siitähän ei ollutkaan kysymys. Mutta uskomattoman usein tiskaaja ei ollut miettinyt sitä, että hänen työnsä tavoitteena ei ole tiskata, vaan saada aikaan puhtaita astioita. Ei siis riitä, että teemme työmme, vaan meidän pitää tehdä se niin, että tavoite täyttyy.

Mutta tietysti voi olla niin, että kunnianhimomme saa meidät piiskaamaan itseämme ja toisiamme aina vain parempiin suorituksiin. Entistä nopeammin, entistä kustannustehokkaammin ja aina kovemmin ponnistuksin yritämme päästä mahdollisimman laadukkaaseen lopputulokseen. Ehkä on silloin ihan paikallaan kyseenalaistaa se, onko tavoite kaiken vaivan arvoinen. Joskus ei ole, mutta melko usein on parantamisen varaa.

Aika monet urheilevat kilpailuhenkisesti. Sillä meneekö sekunnin lujempaa tai sentin pidemmälle kuin edellisellä kerralla, ei luulisi olevan niin suurta merkitystä. Mutta tietysti on, silloin kun saavutukset urheilukentillä ovat se elämän tärkein asia. Sama tilanne on mielestäni töissä. Ei sillä ole niin suurta väliä, tuleeko tänään yksi likainen kippo enemmän tai vähemmän palautettuna tiskiin, noin niin kuin periaatteessa. Mutta jos tekee tavoitteellisesti työtään, haluaa luultavasti olla tänään vähän parempi kuin eilen ja ehkä huomenna tehdä taas vähän nopeammin, rennommin, joutuisammin ja iloisemmin hommansa. Kokeilla ehkä uutta työtapaa, oikaista prosessin mutka suoraksi, saada jotain enemmän aikaan kuin eilen.

Joskus kuulee, kuinka joku haaveilee työstä, jossa vain ollaan, ettei tarvitsisi tehdä mitään. Se ehkä olisi sitä tavoitteetonta työtä. En ole vielä keksinyt, mitä se voisi olla. Ehkä se olisi instituutio, kuningatar kenties? Voisiko kuningattaren työ olla sitä, että hän vain on olemassa eikä työllä olisi suurempaa tavoitetta? Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä kaikella PR-työllä on tavoitteensa. Ehkä hyödyttömin onkin hyödyllisin?

Voisihan vaikka Elisabeth miettiä, ettei sillä nyt niin väliä ole, miten sen työn tekee. Hän on kuningatar joka tapauksessa. No, näin hän ei ilmiselvästikään ole ajatellut, kun vielä 90-vuotiaana käy päivittäin kaiken maailman kissanristiäisissä edustamassa edelleen. Kun tekee itsestään instituution voi pelkkä olemassa olo riittää, mutta jos ei tee tavoitteellisesti työtään, ei tule instituutioksi.

Eeva Heinonen toimii järjestelmäasiantuntijana ja opiskelee työn ohessa monimuotokoulutuksessa ammattikorkeakoulussa. Sen lisäksi hän toimii ammattijärjestäjänä ja luennoi aiheesta kansalaisopistoissa.

Jos tykkäsit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.